Äitiyden haasteet ovat moninaisia – vertaistukea uutuusromaaneista
Tässä Äitiyden haasteet ovat moninaisia -artikkelissa on esitelty kirjoja, jotka on saatu arvostelukappaleena Atenalta, Gummerukselta, Tammelta, WSOY:ltä ja Teokselta.
Lapsen kehitykseen liittyy paljon ristiriitoja ja epätoivon hetkiä. Miksi vauva vain itkee? Miksi taaperolle ei koskaan sovi yhtään mikään? Miksi teini ei puhu ja paiskoo ovia? Jokainen vanhempi kokee tällaisiä tunnelmia tavalla toisella ainakin ajoittain. Onneksi ikävät vaiheet tuppaavat menemään kuitenkin ohi ja valtaosa lapsen kanssa elämisessä on ihanaa ja rakkaudentäyteistä.
Äitiyden haasteet voivat kuitenkin olla moninaisia. Tässä artikkelissa esittelemme viisi uutuusromaania, jotka tavalla tai toisella käsittelevät näitä haasteita ja ongelmia. Miltä tuntuu kun lapsi viiltelee tai kärsii mielenterveysongelmia? Millaista on peruskoulun erityisluokan arki ja miten käy, jos äiti uupuu ja sairastuu?
Lue myös: Vanhemmuuden haasteet someaikana – arvovalintoja ja täydellisen äidin kuvia
Ida Pimenoff (toim.): Kasvukausia – kirjoituksia äitiydestä (2022)
Kun ryhdyin toimittamaan tätä teosta, alusta asti oli selvää, että äitiydestä voisivat kirjoittaa muutkin kuin naiset, joilla on lapsia. Ida Pimenoff
Ida Pimenoffin toimittama esseekokoelma Kasvukausia sisältää 13 eri kirjoittajan esseetä äitiydestä ja ylipäätään vanhemmuudesta, Pimenoffin lisäksi esseet ovat kirjoittaneet Silvia Hosseini, Juha Itkonen, Heini Junkkaala, Sari Järn, Juhani Karila, Marjo Niemi, Emma Puikkonen, Venla Rossi, Miina Supinen, Johanna Venho, Hanna Weselius ja Sinikka Vuola.
Kaikki esseet ovat hyvin omakohtaisia, mutta samalla niissä peilataan vanhemmuuteen liittyviä ilmiöitä myös laajemmassa yhteiskunnallisessa mittakaavassa. Näkökulmat ovat monipuolisia. Esimerkiksi Silvia Hosseini kirjoittaa vapaaehtoisesta lapsettomuudesta, Marjo Niemi erityislapsen äitinä olemisesta ja Venla Rossi siitä, millaista on kun ainoa lapsi on puolison aiemmasta liitosta.
Ninni Schulman: Tyttölapsi nro 291 (2022)
”Kiintymyssuhde muodostuu lapsen kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. Se luo pohjan jonka perusteella suhtaudumme ihmisiin, ja sen varassa on taipumuksemme toimia myös aikuisina”, hän sanoo. ”Minusta tuntuu että varhaislapsuutesi on jättänyt sinuun jälkiä joista et ehkä ole tietoinen.”
Tyttölapsi nro 291 (ruotsinkielinen alkuteos Flickebarn nr 291 on vuodelta 2020) on toimittaja ja dekkarikirjailija Ninni Schulmanin (s. 1972) omiin lapsuudenkokemuksiin perustuva romaani. Schulman sairastaa vaikeaa synnynnäistä selkäsairautta, joka vaati runsaasti erilaisia hoitoja ja vaikutti myös Schulmanin pituuskasvuun. Varhaiset sairaalahoitojaksot vaikuttivat myös Schulmanin kiintymyssuhteen rakentumiseen ja sairaus aiheutti aikuisikään saakka ulkopuolisuuden tunnetta.
Voin sittenkin tulla raskaaksi. Se on enemmän kuin olen sisimmissäni uskaltanut toivoa.
Romaanissa seurataan myös romaanin minäkertojan polkua äitiyteen. Äitiyden haasteet voivat olla erilaisia vammaisella äidillä verrattuna vammattomiin. Romaanissa äitiyteen liittyy sekä raskaita että onnellisia kokemuksia. En paljasta tässä sen enempää, niistä kannattaa itse lukea kirjasta.
”Lisäksi olen niin mielettömän väsynyt siihen mediakuvaan, joka vammaisista annetaan, vai miksi heitä kutsuisi. Kaikki esitetään koko ajan niin helvetin harmonisena. Kun joku istuu pyörätuolissa, hänellä on melkein velvollisuus sanoa että hän on kiitollinen ja että elämällä on syvempi merkitys. Heidän on oltava kuin Jeesus-hahmot, kiitollisia ja iloisia. Kukaan ei puhu siitä miten työlästä on olla erilainen.”
Kirjassa on melko paljon metatekstiä siitä, miksi kirjailija päättää kirjoittaa kokemuksistaan. Minäkertoja ymmärtää, että hän tuskin on ainoa, joka on kokenut vastaavaa, ja että kokemuksista kertominen voisi auttaa sekä kirjailijaa itseään että myös muita ihmisiä. En voi olla muuta kuin samaa mieltä. Hyvä, että tämä kirja on olemassa.
Hanna Päivärinta: Pidä minua vielä (2022)
Päätän, ettei minusta koskaan tule sellaista äitiä, joka muuttuu ystävänä lapsen syntymän myötä, joka ohjeistaa puolisoaan, miten vauvaa hoidetaan tai syötetään, joka ei enää osaa keskustella lapsettomien ystävien kanssa. Ei ikinä.
Hanna Päivärinnan Pidä minua vielä -romaani kertoo yhden äidin tarinan vauvakuumeesta raskauteen, synnytykseen ja vauva-ajan äitiyteen. Kerronnassa on myös takaumia lapsuuteen, joista lukija saa lisätietoja siitä, miksi äiti kokee asiat kuten kokee.
Olen kiitollinen jokaisesta potkusta, jolla pikkuinen ilmoittaa olemassaolostaan, ja samalla mietin, miten valtavasti luottamusta elämään raskausaika vaatii.
Romaani on hyvin samaistuttava, sillä se kertoo osuvasti erilaisista äitiyteen liittyvistä tunteista ja tämän päivän ilmiöistä. Jokainen raskaus, synnytys ja vauva-aika on erilaisia, mutta toisaalta niistä löytyy myös yhtäläisyyksiä. Äitiyden haasteet ovat samalla sekä yksilöllisiä että yhteisiä.
Tiesin kyllä että vauvat itkevät, mutta sitä en tiennyt, että se tuntuu samalta kuin joku viiltelisi terävällä veitsellä pitkin hermoratoja. Tuntuu, etten tiennyt vauvoista juuri mitään, niin uutta ja vierasta kaikki on. Aivan kuin eläisin jonkun toisen kehossa, vieraita ajatuksia mielessäni. En arvannut, että sieltä löytyisi näin syviä rotkoja.
Romaani käsittelee myös synnytyksen jälkeistä masennusta ja sitä, miten apua saa tai ei saa. Jokaisen tulevan äidin ja hänen puolisonsa olisi hyvä olla tietoinen siitä, millaisia oireita synnytyksen jälkeiseen masennukseen liittyy ja millaista apua on mahdollista saada. Romaanin päähenkilö päätyy lopulta käyttämään säästöjään yksityisiin terapiakäynteihin.
Romaani on helppolukuista ja kappaleet ovat lyhyitä. Sen vuoksi kirja sopii hyvin luettavaksi myös väsyneessä vauva-arjessa tai muuten vaan ruuhkavuosissa.
Lue lisää: Baby blues vai synnytyksen jälkeinen masennus
Soili Pohjalainen: Ihon alla (2022), Atena
– Mä oon tehnyt syviä viiltoja. Tosi syviä. Mä soitin ambulanssin. Äiti anteeks, Aino sanoo puhelimeen.
Soili Pohjalaisen Ihon alla perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Romaani kertoo kahden vanhemman perheestä, jossa Aino-tyttö purkaa pahaa oloaan ja ahdistustaan viiltelyyn. Tunnelma vaihtelevat epätoivosta toivoon, itkusta mustaan huumoriin ja muisteluihin Ainon pikkulapsiajoista.
Seuraavana päivänä tunnen olevani vahva. Miten vahva minä olenkaan. Moni äiti ei kestäisi tällaista. Mieleen tulee monta, jotka eivät kestäisi. Sitten alan epäillä. Mikseivät ne muutkin kestäisi? Mikä saatanan erikoisuus minä kuvittelen olevani?
Pohjalainen kirjoittaa monipuolisesti perheen äidin tunteista ja päässä risteilevistä ajatuksista. Ajatukset ovat välillä sellaisia, että minäkertoja itsekin kauhistuu niitä. Julmatkin ajatukset tuntuvat kuitenkin niin inhimillisiltä, että voisin kuvitella kirjan toimivan erinomaisesti vertaistukena samanlaisessa tilanteessa eläville.
Nuorisopsykiatrian poliklinikan hoitaja sanoi puhelimessa, että luultavasti tämä on vain yksi takapakki toipumisessa, sellaisia tulee. Eikä nuorisopolin lääkäri nähnyt tarvetta nostaa lääkitystä takaisin entiselle tasolle. Jatketaan vanhalla suunnitelmalla, hoitaja sanoi.
Romaanissa uppoudutaan myös suomalaiseen terveydenhoitojärjestelmään. Se tuntuu monimutkaiselta ja erilaisia hoito- ja viranomaistahoja tuntuu olevan runsaasti. Monesti nousee esiin se, että henkilökunta jatkuvasti vaihtuu, ja aina joutuu kertomaan tilanteesta alusta alkaen.
Ihon alla on toipumistarina. Siksi romaanissa mennään takapakkien kautta valoa kohti. Toivoa on.
Venla Kuoppamäki: ”Sun poika kävi täällä” (2022), Teos
Olin tavannut lastensuojelutyöntekijän kerran elokuussa ja tallentanut silloin puhelinnumeron. Lähinnä muodon vuoksi, jos tulisi tarvetta. En oikeasti uskonut tarvitsevani sitä ja oli täysin vakuuttunut, että pärjäisimme ilman mitään laitoksia.
Venla Kuoppamäki kirjoittaa omakohtaisista kokemuksistaan, kuinka hänen 17-vuotias poikansa sairastuu kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Psykoosit ja maniajaksot toistuvat säännöllisesti aina kesän jälkeen, ja erilaiset laitos- ja kotihoitojaksot vuorottelevat keskenään. Välillä menee hyvin ja välillä erittäin huonosti.
Koska Oskarilla ei ollut jälkihuoltoa, niin lastensuojelun hanskat tippuivat tasan sillä hetkellä, kun Oskari täyttäis 18 vuotta eli 4.11.2014.
Järkytys oli valtava, kun hoitaja kertoi, että Oskari oli kieltänyt tiedonannon, joten valitettavasti hoitaja ei voisi kommentoida mitään Oskarin vointiin liittyvää. Oskari oli täysi-ikäinen ja näin ollen päätti itse, saiko häntä koskevia tietoja luovuttaa vai ei.
Kirjassa päästään tarkastelemaan myös sitä, kuinka lapsen täysi-ikäistyminen vaikuttaa hoitaviin ja tukeviin tahoihin. Lastensuojelusta hypätään aikuispuolelle, jossa aletaan pohtia itsenäistymistä, päihteettömyyttä, lääkitystä ja kuntoutumista. Ammattikouluakin olisi hyvä päästä jatkamaan.
Lounaan jälkeen aloin yhtäkkiä itkeä. Itku ryöppysi jostain syvältä sisältäni ja se vain jatkui ja jatkui.
Kirjaa lukiessa mietin monta kertaa, miten äiti saattaakaan jaksaa ja kestää kaiken sen huolen, järjestelyn, auttamisen ja epätietoisuuden. Jossain vaiheessa itse kunkin rajat tulevat vastaan. Romaanin minäkertoja löytää FinFamin vertaistukiryhmään, joka auttaa häntä käsittelemään asiaan liittyviä tunteita ja ajatuksia. Tärkeäksi avuksi sekä äidille että Oskarille oli myös Duodecimin julkaisema opas kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.
Oskarin tarina ei valitettavasti pääty onnellisesti. Ehkä juuri siksi näkisin, että erityisesti alan ammattilaisten ja erityisesti poliitikkojen tulisi lukea tämä romaani. Se avaa silmät sille, miten paljon voimavaroja vaatii saada apua mielenterveysongelmiin, ja miten paljon empaattinen suhtautuminen auttaa myös sairastuneiden omaisia.
Elina Airio: Metsässä juoksee nainen (2022), Gummerus
Minä olen tosiaan perhevalmentajan OLENNAISET – OSA OLENNAISTA -nimisessä yrityksessä, josta sinulle on ostopalveluna myönnetty vanhemmuusvalmennuksen jakso.
Elina Airion esikoisromaani Metsässä juoksee nainen kuvaa ensinnäkin pienten lasten äidin mielenterveyden romahtamista ja toisaalta sitä, miten sosiaalialan jatkuva puhe tuottavuudesta ja tehokkuudesta voi pahimmillaan johtaa. Romaanissa perhevalmentaja tulee monisteineen perheeseen, jossa äiti viettää päivät vauvan kanssa. Esikoinen on tukitoimena päiväkodissa ja aviomies tekee pitkiä päiviä töissä.
Muistan, kuinka esihenkilöstö totesi, että saamme keskittyä vain valmennustyöskentelyyn eikä muu kuulu meille. He eivät tiedä naisten elämiin menemisestä mitään.
Mediassa on puhuttu paljon siitä, kuinka sosiaali- ja terveysalan sekä varhaiskasvatuksen ammattilaiset uupuvat, ovat alipalkattuja ja ennen kaikkea työolosuhteet voivat olla sellaisia, ettei tärkeää ja vastuullista työtä kykene tekemään tarpeeksi huolellisesti ja empaattisesti. Romaanin perhevalmentaja tuskailee jatkuvasti sitä, miten olisi pysyttävä asiakaskäynneillä aikataulussa ja näytettävä monisteita, joiden sanoman takana hän ei pysty vilpittömästi seisomaan.
Hän kiskoi väkisin veitsen avulla leluponeilta päät irti ja veti sormissaan niiden tynnyrimäisten vartaloiden sisältä karheaa, takkuista jäkälää ja kaikkien pehmolelujen karvaiset kehot hän pisti rikki.
Perheenäidin mielenterveyden horjumista kuvataan taidokkaasti tavalla, joka saa myös lukijan hämmenyksen valtaan. Huoneiston ovat vallanneet kasvit, jotka voihkivat, hivuttautuvat, kurkottelevat, mätästelevät, lipovat ja rehevöivät. Tunnelma on kostea, nahkea, hikinen ja likainen, kun kasvit pikkuhiljaa valtaavat yhä enemmän tilaa ja sotkevat metsää ympärilleen.
Tämä psykologinen romaani on kokonaisuudessaan hyvin erikoinen ja hämmennyksen valtaan jättävä. Lukemista helpottaa, jos samalla ajattelee romaanin olevan nimenomaan sosiaalialan dystopia.
Maria Mustranta: Äidin tehtävä (2022), WSOY
Yritin saada Pyryn ymmärtämään, etteivät opettajat yleensä olleet kovin kiinnostuneita siitä, kenestä ongelmat alkoivat, vaan siitä, kenen kädessä ase viimeisenä savusi. Itkevä osapuoli tulkittiin aina suuremmaksi uhriksi ja syylliseksi se, joka oli lyönyt kovemmin.
Maria Mustrannan psykologinen trilleriromaani Äidin tehtävä kertoo äitien välisestä ystävyydestä ja heidän poikiensa ongelmista sopeutua koulumaailman käyttäytymisnormeihin. Pojat ovat monella tapaa erilaisia kuin toiset lapset, ja äidit saavat lukea Wilma-viestejä ja käydä koululla palavereissa. Samalla romaani kyseenalaistaa ja tuo uusia näkökulmia lasten kasvatusmenetelmiin, kuriin ja rajojen asettamiseen. Äitiyden haasteet liittyvät siis tässä romaanissa erityisesti tasapainoiluun normien ja oman lapsen erityisyyden välillä.
Se oli laiska ja silti täysi päivä, niin onnellinen, että se melkein sattui. Pojat uivat ja kaivoivat hiekkaan monimutkaisia onkaloita. Vielä vuosia myöhemmin, usein istuessani hiekkarannalla, muistin tuon päivän valkoiset pyyhkeet ja kädenlämpöisen veden, miten ojentauduin välillä ottamaan Perrier-pullon kylmälaukusta ja miten selasin uneliaana Mirellan saksalaisia ja portugalilaisia juorulehtiä, joista ymmärsin tuskin sanaakaan.
Kirjan minäkertoja on Laura, joka on Helsinkiin opintojensa perässä muuttanut yksinhuoltaja. Hänen poikansa ystävystyy varakkaan ja vaikutusvaltaisen perheen pojan kanssa. Äidit ystävystyvät keskenään, mutta tarinan edetessä paljastuu, että molemmilla on omat salaisuutensa. Tapahtumat seuraavat toisiaan, ja äidit joutuvat miettimään sitä, mitä kaikkea he ovat valmiita tekemään lastensa hyväksi.
Romaani voi synkästä aiheestaan huolimatta toimia paradoksaalisesti mieltä virkistävältä. Tätä lukiessa oma lapsiarki alkaa luultavasti tuntua helpolta sekä ihanan tylsältä ja tasaiselta.
Äitiyden haasteet – lisää luettavaa
- Ahokumpu, A-L. 2021. Kolme rukousta äidille. Gummerus.
- Gornick, V. 2021. Toisissamme kiinni. Gummerus.
- Isoaro A. E. 2019. Tämänilmaiset. Aviador.
- Karhunen, A. 2021. Jos. Kosmos.
- Ratinen, S. 2021. Hyvä tarjous. Otava.
- Tikkanen, M. 1978. Vuosisadan rakkaustarina. Tammi.
Lue lisää:
Lastenkirjoja ystävyydestä – kirjavinkit ystävyysteemaan
Kirjallisuuskasvatus edistää hyvinvointia ja oppimista – vinkit vanhemmille
Kirjavinkit alakoululaisille – innostavaa, mielenkiintoista ja helppoa luettavaa lapsille!
