lapsen haudalla

Ahdistus jatkuu – Uusi vuosi ilman sinua

Selvisin joulusta, edes jotenkin – Ahdistus jäi

Ahdistus jatkuu, miten pääsen siitä eroon?

Surun Särkemä blogissa aiheena on lapsen kuolema. Se jättää jälkeensä vain tuhoa ja tuskaa, sekä pohjattoman surun ja ikävän. Nenne Martikainen kertoo, mitä on elää surun kanssa ja miten surutyö etenee. 

Uusi vuosi on alkanut. Joulu on jo jäänyt taakse. Joulukoristeet pakattu vintille laatikkoon ja joulukuusi makaa ulkona pihalla niin alastomana. Kaikki on ohi. Ihmettelen itsekin, miten selvisin joulun ajasta. Joululomalla upposin jonnekin syvälle. Syvälle suruun ja ikävään. Joulu herkisti minut ja kuljetti takaisin sinne, missä olin juuri lapseni menettänyt. Kuoleman julmaan hetkeen. Se teki äärettömän surulliseksi, toivottomaksi ja hämmentyneeksi minut. Se ahdisti niin, että välillä tuntui, ettei siitä voi selvitä. Ei yhtenä kappaleena tai edes jotenkin eheänä. Se repi rikki ja avasi haavat, ihan jokaisen. 

Joulu puskettiin läpi, se suoritettiin ja odotettiin, koska se on ohi. Joulu kaikkine perinteineen teki liian kipeää, se nosti liikaa hyviä ja kauniita muistoja esiin. Muistot ovat kyllä hyvä asia, mutta tässä tilanteessa ne olivat yksinkertaisesti liikaa. Ihan liikaa. 

Meidän jouluumme kuului nyt yhteinen suru. Yhdessä jaoimme surua samalla, kun söimme jouluruokaa, jaoimme lahjoja tai kun kävimme haudalla. Yhteinen surumme oli kuin köysi, joka sitoi meidät yhteen. Eikä siihen tarvittu välttämättä yhteisiä sanoja, tunsimme sen silti. Se teki surusta vieläkin syvempää. Toisaalta yhteinen suru myös lohdutti, muistutti, etten ole yksin. 

Joulua pelkäsin, enkä suotta. Kaikki, mitä pelkäsin kävi toteen, mutta niistäkin selvisin. Joulu oli juuri niin kauheaa, kuin sen mielessäni maalasin. Siinä oli niin paljon tuttua, mutta mikään ei enää tuntunut siltä kuin ennen. Ei mikään.  

luminen tie

Arki alkoi, mutta ahdistus jäi

Ajattelin jouluna, että kunhan tästä selvitään, niin kyllä se helpottaa. Odotin päivää, jolloin huomasin olon olevan hiukan kevyempi, hiukan helpompi. Sitä ei ole kuitenkaan tullut. Raskas tunne on jäänyt minuun, ahdistus on ottanut tiukan otteen ja suru väreilee pinnan alla. Odotin, että viimeistään olo helpottaisi, kun pääsisin töihin. Laitoin siihen kaiken toivoni. 

Arjen alkaminen kyllä vei ajatukset pois itsestäni, pakotti huomioni työasioihin. Nautin siitä, mutta ei se poistanut tätä raskasta taakkaa sisältäni.  

Nyt olen elänyt uutta vuotta  hetken aikaa. Ensimmäistä vuotta, jolloin toinen lapseni ei ole täällä kanssani. Uuden vuoden alkaminen on takonut tajuntaani tämän tosiasian. Tosiasian, etten näe enää koskaan lastani, en halaa häntä, en kuule häntä, en saa kertoa hänelle, miten paljon rakastan. Uusi vuosi on kipeällä tavalla nostanut kaiken tämän tietoisuuteeni.  

Tuntuu, että joudun aloittamaan kaiken alusta. Kaikki sureminen ja ikävä alkaa jälleen alusta. Se pelottaa. Se ahdistaa. Se saa aikaan tunteen, etten tule selviämään. Se saa minut niin epävarmaksi ja heikoksi. Miten ihmeessä pystyn jatkamaan?  

Tiedän samalla, että elämä jatkuu, niin se vain menee. Se jatkuu, vaikka mitä tapahtuisi. Se on samalla kertaa helpottavaa ja hyvin hämmentävää. On hämmentävää katsoa elämän jatkumista, kun oma elämä tuntuu pysähtyneen, räjähtäneen atomeiksi. Tuntuu oudolta katsoa ihmisiä, jotka jatkavat elämäänsä vanhaan malliin.

Itse katson omaa elämääni tai niitä raunioita, mitä niistä on jäljellä ja ihmettelen, mistä pitäisi aloittaa. Mitä pitäisi tehdä? Mitä on enää pelastettavissa? Vai onko mitään? Tämä kaikki kysyy minulta kärsivällisyyttä, tahdonvoimaa ja -lujuutta, sekä paljon uskoa elämään ja itseeni, varsinkin itseeni. Minä itse olen se heikoin lenkki matkalla eteenpäin, matkalla tähän uuteen vuoteen.  

Uusi vuosi, vieras ja pelottava

En odota tältä vuodelta mitään, en toivo, en suunnittele. Se on turhaa, sen olen oppinut. Elän hetken kerrallaan ja olen kiitollinen siitä, mitä se tuo tullessaan. Keskityn tähän hetkeen, en edes yritä muuta, vaikka mieleni tekisi. Tuntuu samaan aikaan ihan oudolta ja väärältäkin suunnitella tulevaa. Kuinka voisin jatkaa suunnittelua, kun lastani ei enää ole. Se on niin lopullista ja musertavaa, ettei millään ole enää väliä, vaikka onkin.  

Toisaalta toivon tältä vuodelta sen, että jaksaisimme, että voimamme ei loppuisi kesken. Toivoisin, että vuoden päästä voisin katsoa vuottani ja sanoa, että hiukan helpompaa on ollut. Jotain valoa on taivaan rannassa. 

Haluan uskoa ja toivoa tätä, sillä muuten en jaksa. Tuntuu liian vaikealta ja ahdistavalta ajatella, että uusi vuosi olisi ihan yhtä raskas ja kauhea kuin mennyt, silloin kaikki toivo katoaisi. Samalla kuitenkin mieleni sopukoissa on pelko, että näin juuri tulee käymään. 

Toivoa ja uskoa en kuitenkaan halua vielä heittää romukoppaan, vaan yritän saada itseni uskomaan ja luottamaan tulevaan. Helppoa se ei ole, ei ollenkaan. Se vaatii työtä, paljon työtä, varsinkin itseni kanssa. Haluan uskoa vieraaseen ja outoon tulevaan, uuteen vuoteen. Sitä myötä myös uuteen elämääni, jota en edes toivonut. On annettava sille mahdollisuus. 

surun sarkema

Kohta koittaa se hetki, että elämäni särkymisestä on kulunut vuosi. Se saa itseni jännittyneeksi, kireäksi kuin viulun kieli. Se saa pelkäämään kaikkea ja kaikkia, varsinkin itseäni. Mitä se saa minussa aikaan? Se on yksi päivä muiden joukossa, mutta minulle se on erityinen. Se on erityinen, sillä silloin elämäni hajosi, se särkyi ja minä säryin sen mukana. Edelleen keräilen palasia, etsin niitä. Edelleen en tahdo asiaa uskoa. Ymmärrykseni ei aina siihen pysty. On niin vaikea ymmärtää näin kipeää ja julmaa asiaa. Sellaista asiaa, mitä jokainen vanhempi pelkää.  

On niin usein hetkiä, että haluaisin vain luovuttaa.

Joudun kamppailemaan itseni kanssa päivittäin, että pystyisin sopeutumaan asiaan, jollain lailla elämään sen kanssa. En hyväksy sitä, mutta toimeen sen kanssa pitäisi tulla, jotta voin jatkaa. Jokaisena päivänä yritän ymmärtää, yritän selittää asiaa itselleni, yritän kaikkeni. Se ei kuitenkaan riitä.  

On niin usein hetkiä, että haluaisin vain luovuttaa. Haluaisin huutaa tätä vääryyttä. On niin usein hetkiä, kun haluaisin muuttua vain katkeraksi, vihata kaikkea, elämää, maailmaa, muita ja varsinkin itseäni. On niin usein hetkiä, kun käyn kamppailua itseni kanssa, etten luovuttaisi, katkeroituisi, vihaisi, vaan yrittäisin silti.

Kaikesta huolimatta tai juuri sen takia. Kun katson taakseni mennyttä vuotta, niin tätä kaikkea se on ollut. Ei nämä sanat riitä kertomaan koko totuutta, vaikka kuinka yrittäisin. Ei sitä muut voi ymmärtää, kun en aina itsekään ymmärrä, mitä olen jo läpikäynyt.  

ahdistus

Mennyt vuosi

  • Mennyt vuosi on ollut elämäni pahin, raskain, surullisin ja tuskallisin.
  • Mennyt vuosi on mennyt, ilman, että olen elänyt sitä. Ymmärtänyt sen kuluvan.
  • Mennyt vuosi rikkoi minut, hajotti elämäni ja jätti jäljet, joita ei voi korjata ennalleen.
  • Mennyt vuosi opetti enemmän kuin eletty elämäni yhteensä.
  • Mennyt vuosi opetti, että vain tällä hetkellä on merkitystä. Ei menneellä, ei tulevalla.
  • Mennyt vuosi opetti, että elämä on mielivaltainen, eikä sitä voi hallita. Siksi on hyvä keskittyä tähän hetkeen. Löytää hetkistä kiitollisuus ja merkitys.
  • En odota tulevalta vuodelta mitään.
  • En odota, että oloni helpottuisi tai suruni väistyisi. Tiedän, ettei niin käy kuitenkaan, vaikka haluan samalla uskoa ja toivoa niin.
  • Pyrin elämään tulevana vuonna hetkessä. Olla hetkissä tietoisesti läsnä, keskittyä hetkeen.
  • En suunnittele tulevaa tai mieti menneitä. Etsin tietoisesti hyvää ja olen siitä kiitollinen.
  • Olen elämälle kiitollinen kaikesta huolimatta tai juuri sen takia.
  • Tulevana vuonna jatkan uuden elämäni opettelua.  
  • Hetki kerrallaan, askel kerrallaan, hengenveto kerrallaan. 
  • Yritän parhaani, sen mihin pystyn.

Kiitos kaikille, jotka olette jaksaneet tekstejäni lukea. Se lohduttaa, että saan kertoa tarinaani teille. Rauhallista uutta vuotta teille kaikille.

Rakkaus sinua kohtaan ei kuole, vaikka sinä kuolit.
Äiti rakastaa sinua aina ja ikuisesti.
Onnin muistolle 12.8.2005-6.2.2021

Lue Nennen aiemmat kirjoitukset

  • Lapsen muistojuhlat – Juhlat joita et halua koskaan viettää
  • Kun elämä pysähtyy – Lapsen kuolema ajaa epätoivoon
  • Surumatkalla – Loppuuko tämä surun käsittely koskaan?
  • Surutyö jatkuu – Mistä olen kiitollinen nyt?
  • Saako suruni jatkua? – Kuinka kauan on lupa surra?
  • Minun suru, sinun suru, meidän suru
  • Ensimmäisen joulun odotusta ilman sinua

Käpy ry tarjoaa valtakunnallista vertaistukea lapsen kuoleman kokeneille perheille.

Nenne Martikainen

Surun Särkemä blogissa aiheena on lapsen kuolema. Se jättää jälkeensä vain tuhoa ja tuskaa, sekä pohjattoman surun ja ikävän. Nenne Martikainen kertoo, mitä on elää surun kanssa.

Kommentoi alle oma mielipiteesi

Tilaa uutiskirje

Liity tästä suositun uutiskirjeemme saajaksi ja saat rahanarvoisia vinkkejä vauva-arkeen.

Takaisin ylös