Loputon suru koskettaa meitä
Suru on aihe, josta monesti vaietaan. On tärkeä tuoda se näkyväksi.
Surun Särkemä blogissa aiheena on lapsen kuolema. Se jättää jälkeensä vain tuhoa ja tuskaa, sekä pohjattoman surun ja ikävän. Nenne Martikainen kertoo, mitä on elää surun kanssa ja miten surutyö etenee.
Oma suruni on raskas kantaa, mutta rakkaiden suru musertaa alleen. Tahtoisin pystyä ihmetekoihin, kadottaa kaiken pahan
Katson sinua. Näen, että sinulla on paha olo. Näen, että sisälläsi on suru. Se on tehnyt kotinsa myös sinuun. Se on asettunut harteillesi ja sydämeen. Se painaa hartiasi kasaan ja kasvoistasi on kadonnut elämän ilo. Näen, että sisälläsi ikävä tekee tuhoaan. Isänpäivä lähestyy ja huoleni sinusta kasvaa. Tiedän, että päivä on sinulle erityisen raskas. Tiedän, että toivoisit sen katoavan. Olisi helpompi vain unohtaa, ihan kaikki.
Sinä et sano mitään, mutta tunnen surusi silti. Ei sinun tarvitse sanoa mitään, huomaan surusi silti. Se tekee minutkin surulliseksi. Sisälläni herää huoli. Miten sinä jaksat kantaa suruasi, miten kestät lohduttoman ikävän? Ei siihen auta sanat tai korulauseet.
Olen sinun puolestasi kaikesta niin pahoillani. Kunpa voisin ottaa surusi kantaakseni. Nähdä, miten taakkasi kevenisi. Tiedän, etten voi. Et sinäkään pysty kantamaan minun suruani. Meillä on surumme, omat ja ainutkertaiset. Meillä on myös meidän suru, jaettu ja yhteinen. Tiedämme, mitä toinen käy läpi sisällään, mutta emme silti tiedä. Voin kuvitella, mitä sisälläsi tapahtuu, mitä mietit ja ajattelet. Se ei kuitenkaan ole totuus, sitä en voi koskaan täysin tietää. Sen tiedät vain sinä itse. Se tekee sinun surustasi minulle vaikeamman kestää.
Oma suru, sinun suru
Oma suruni, sinun surusi. Omat surumme, niin ainutkertaiset ja salaiset, vain me itse voimme niitä ymmärtää.
Oman suruni tunnen läpikotaisin. Oma suruni on minulle tuttu, vaikka osaa sekin yllättää. Tiedän kuitenkin, mitä minä mietin ja ajattelen, kun istun itkemässä ikävääni ja suruani. Tiedän juuri miltä minusta tuntuu, kun makaan kippurassa lattialla ja annan surun pyyhkiä ylitseni. Oman suruni osaan ennakoida, tunnistan itsessäni merkit, jotka kertovat sen tulosta.
Osaan ottaa suruni jo paremmin vastaan. Annan sen tulla ja myös mennä. En jää siihen kiinni, mutten sitä halua kieltääkään. Tiedän, mitä suruni saa aikaan minussa, mihin kohtaan se satuttaa eniten. Se on tuttua. Kipu ja tuskakin voivat tulla tutuiksi ja turvallisiksi.
Sinun surusi satuttaa minua, se tuottaa minulle tuskaa. Sinun surusi tekee minutkin surulliseksi. Se tekee minut voimattomaksi. On helpompi kestää omaa suruaan kuin sinun. Olet minulle rakas ja siksi en halua, että sinuun sattuu. En halua, että joudut kärsimään, tuntemaan tuskaa. En mahda kuitenkaan surullesi mitään.
Voin vain katsoa vierestä, olla tukena. Ei suruusi mikään auta, tiedän sen. Tunnen niin itsekin. Olen kuitenkin tässä, sinun lähelläsi. En jätä sinua, en anna sinun hukkua suruun. Anna minä otan kädestäsi kiinni, jos tunnet uppoavasi. Haluan yrittää auttaa, vaikka olen itsekin niin kovin hauras ja hajalla. Kyllä sinä tiedät sen, kyllä me tiedämme.
On niin vaikea kestää läheisen surua. Katsoa vierestä, kun suru tekee tuhoaan. Vie ilon ja onnen mennessään. Tekee ihmisestä niin kovin särkyneen. On vaikea hyväksyä, että toisen surua en voi surra. Minun on vain hyväksyttävä, etten voi aina auttaa, vaikka kuinka tahtoisin. Tähän suruun ei aina lohdutus tai suurinkaan rakkaus auta, ei läheisyys tai halaus. Tämä suru on niin suuri, että se peittää alleensa kaiken, jopa aidon rakkauden.
Ja kaikista suurin on rakkaus, muuta meillä ei ole jäljellä
Vaikka kaikista suurin on rakkaus, niin silti rakkauskin joutuu nöyrtymään surumme edessä. Antamaan välillä periksi, mutta ei luovuttamaan. Näen, mitä suru saa aikaan sinussa, mutten silti tiedä näenkö oikein. Tahtoisin löytää keinon, jolla saisin surusi katoamaan. Haluaisin olla se taikuri, joka kadottaa surun. Tuosta vain. Simsalabim.
Saisin toisen kasvoille palaamaan hymyn ja ilon pilkahduksen silmäkulmaan. Se tekisi minutkin onnelliseksi tai ainakin iloiseksi. Tulisi kevyt olo, kun suru katoaisi. Askel ei painaisi ja katsekin huomaisi kaiken kauniin. Tätä kaikkea toivon, mutta tiedän, ettei se ole mahdollista. Vaikka rakastan sinua paljon, ei se silti kadota suruasi, ei vie tuskaasi pois. Vaikka osoitan rakkauttani sinulle, tiedän, ettei se korvaa sitä, mitä olet menettänyt. Sitä ei voi korvata millään.
Läheisen suru saa minut välillä vihaamaan, ihan kaikkea. Vihaan silloin tätä elämää, joka kohtelee minua ja rakkaitani näin. Vihaan epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta, mitä olemme joutuneet kohtaamaan. Viha kumpuaa siitä avuttomuudesta, joka minut valtaa, kun näen rakkaimpieni surun. Voin vain katsoa vierestä, kun me jokainen kuljemme omaa surutietämme. Tuntuu niin toivottomalta nähdä surun tuottama tuska silmissänne, siinä katseessa, mikä oli ennen iloa täynnä.
Elämän piti kantaa, mutta se petti altamme ihan yllättäen
Tällä surumatkalla olen pyrkinyt sopeutumaan elämään oman suruni kanssa. Rakkaitten surua on vaikeampi hyväksyä. Oman tyttären ja mieheni surut ovat vaikeita kestää. Tahtoisin niin kovasti auttaa ja pelastaa, ratkaista pulman. Tahtoisin niin kovasti, että kaikki olisi taas hyvin. Olen äiti ja perheen onni on minulle tärkein. Nyt en voi sitä luvata rakkailleni, vaan tilalla on epävarmuus. Luottamus elämään on kadonnut. Ei elämä kantanutkaan, vaan petti alta.
Se tekee olon avuttomaksi, neuvottomaksi ja voimattomaksi. Se saa minut pelkäämään. En tahdo rakkailleni mitään pahaa. Ei enää meille mitään pahaa. Tahtoisin ammentaa onnen suuresta kattilasta meille pelkkää hyvää, pehmeää ja lämmintä iloa ja onnea. Tahtoisin niin paljon, mutta pystyn niin vähään. Voin tarjota rakkauttani, syliäni ja läsnäoloani.
Voin kuunnella, yrittää ymmärtää. Voin lohduttaa ja koskettaa. Voin istua hiljaa vieressä ja antaa ajan kulua. Voin antaa sen, mitä minulla on, en enempää. Tahtoisin pystyä parempaan, ihmetekoihin, mutten pysty. Minulla on vilpitön rakkauteni, se on riitettävä.
Otathan kädestäni, jos sitä tarvitset.
Olen tässä omana itsenäni, särkyneenä ja hauraana, mutta olen silti tässä, sinua varten. Otathan kädestäni, jos sitä tarvitset. Tulethan kainaloon, jos siltä tuntuu. Painathan pääsi syyliini, jos olet uupunut kaikkeen. Kerrothan murheesi, silloin kun sinulle sopii. Itkethän olkaani vasten, kun suru pyyhkii ylitsesi. Ethän pidättele tunteitasi, silloin kun olen lähelläsi. Anna minun olla turvanasi, anna minun suojella sinua. Anna minun olla lähelläsi, valmiina, jos tarvitset minua.
En pysty ihmeisiin, en edes urotekoihin, mutta yritän parhaani. Tahdon auttaa ja olla tässä, sinua varten. Olette rakkaimmat ja tärkeimmät. Onneksi voin vielä rakastaa.
Rakkaus sinua kohtaan ei kuole, vaikka sinä kuolit.
Äiti rakastaa sinua aina ja ikuisesti.
Onnin muistolle 12.8.2005-6.2.2021
Lue Nennen aiemmat kirjoitukset
- Lapsen muistojuhlat – Juhlat joita et halua koskaan viettää
- Kun elämä pysähtyy – Lapsen kuolema ajaa epätoivoon
- Surumatkalla – Loppuuko tämä surun käsittely koskaan?
- Surutyö jatkuu – Mistä olen kiitollinen nyt?
- Saako suruni jatkua? – Kuinka kauan on lupa surra?
Käpy ry tarjoaa valtakunnallista vertaistukea lapsen kuoleman kokeneille perheille.
