Onko minulla lupa surra ja teenkö väärin jakaessani suruni sinun kanssa?
Lupa surra on Surun Särkemä blogin Nennen kirjoitus. Lapsen kuolema jättää jälkeensä vain tuhoa ja tuskaa, sekä pohjattoman surun ja ikävän. Nenne Martikainen kertoo, mitä on elää surun kanssa ja miten surutyö etenee.
Kun aikaa kuluu lapseni kuolemasta ja elämän jatkuminen valtaa koko ajan enemmän tilaa elämästäni, herää itselle epäilys ja epävarmuus siitä, onko minulla lupa surra. Suru on henkilökohtainen ja aina uniikki. Suruja ei voi verrata tai mitata keskenään. Jokainen suree tavallaan, myös suremisen mitta on jokaiselle omansa. Ulkopuolinen ei voi määrittää toisen surua, ei sen muotoa, tapaa tai kestoa.
Onko lupa surra vaikka loppuelämän ajan?
Kun suree tarpeeksi pitkään, herää kysymys, milloin tämän pitäisi loppua. Kuuluko surun loppua vai onko ihan sallittua kantaa surua elämänsä loppuun asti. Naimisiin mennessäni pappi kysyi meiltä olemmeko valmiit rakastamaan toisiamme elämämme loppuun asti, kunnes kuolema meidät erottaa. Silloin en epäröinyt vastata tuohon kysymykseen. Rakkaus on tunne, jonka loputonta jatkumista ei kyseenalaisteta, mutta miten on surun kanssa.
Lupasin lapselleni surra elämäni loppuun asti.
Kun lapseni haudattiin tein samanlaisien lupauksen. Lupasin lapselleni surra elämäni loppuun asti. Se olisi samanlainen rakkaudentunnustus kuin vihkilupaus. Kannan surua mukanani kuin rakasta ja arvokasta aarretta. Se muuttaa muotoaan ja merkitystään matkan varrella, näin ainakin haluan uskoa, mutta se kulkee silti mukanani siihen asti, kunnes on minun vuoroni lähteä.
Minun suruni kuuluu minulle, nyt ja huomenna
Koen, että suru kuuluu minulle. Se on tärkeä osa uutta identiteettiäni, minua. Suru tulee vaikuttamaan kaikkeen elämässäni tästä eteenpäin, enkä koe sitä enää ahdistavana. Näin se ei ollut alusta asti. Muistan elävästi vielä sen hetken omassa mielessäni, kun lapseni kuolemasta oli vasta muutama tunti. Silloin tuli ahdistava ja epätoivoinen olo siitä, kun tiedostin, että suru tulee minun luokseni jäädäkseen. Olisin tahtonut huutaa ja taistella vastaan, mutta jollain tavalla tiesin sen turhaksi jo silloin.
Suru ei kysele lupaa, se tulee, kun sen aika on tulla. Aluksi se tuntui niin epäoikeudenmukaiselta, niin väärältä ja kammottavalta. En tahdo surua elämääni, en pyytänyt tätä. Se ei kuulunut suunnitelmiini, ei minun eikä meidän. Alun vastustelun, järkytyksen ja epäuskon jälkeen nöyrryin ja annoin surun ottaa oman paikkansa. Tiesin, ettei matkastamme tulisi helppo, mutta jatkoin silti eteenpäin. Tiesin, ettei surua kannata vältellä, ei kieltää tai piilotella. Se ei veisi suruani pois.
Olisin voinut vihalla ja katkeruudella sammuttaa surun roihut, mutta olisiko se ollut minulle yhtään sen helpompaa. Viha olisi syönyt minua sisältä päin, muuttanut katkeraksi kuoreksi. Silti suru olisi ollut siellä jossain kaiken alla ja odottanut rauhassa omaa vuoroaan. Hyvin pian annoin surun tulla luokseni, asettua taloksi ja ottaa oman paikkansa.
Suru asuu minun luonani
Kun suru asuu minussa, on minulla valtava tarve tulla kuulluksi siitä. Minulla on suuri tarve saada kertoa, mitä minä tunnen ja ajattelen. Tämä kaikki on minulle uutta ja vierasta, välillä niin kovin pelottavaa. Tahtoisin jakaa tätä kaikkea muiden kanssa. Kuuntelija on kuin peili minulle. Sen kautta näen omaan elämääni ja itseni toisen silmin. Välillä peilistä heijastuva kuva voi olla vääristynyt tai hajalla minun silmissäni. Välillä peili kirkastaa kuvani ja näen selkeämmin itseni ja elämäni.
Kun kerron tarinaani toiselle, se muuttuu jokaisella kerralla todemmaksi myös itselleni. Kun on kohdannut elämässään näin valtavan suuren ja epätodellisen tragedian, on sitä vaikea vieläkään uskoa todeksi. Silloin kun kerron tarinaani toiselle, kuuntelen myös itse sitä ja tiedostan, että tuo on ihan oikeasti tapahtunut minulle. Puhuminen ja kuulluksi tuleminen tässä elämän tilanteessa on tärkeää. Sitä ilman voin vajota johonkin vääristyneeseen todellisuuteen. Ilman puhumista ja kuulluksi tulemista äärirajani voivat kadota, kaikki muuttuu sumeaksi. En erottaisi enää totuutta valheesta, enkä itseäni sen kaiken joukosta.
Lapseni kuolema, saako siitä puhua muille?
Lapsen kuolema on kuitenkin tabu, siitä puhuminen on vaikeaa, lähes mahdotonta. Lapsen kuolema on niin rumaa ja raakaa, ettei sitä haluta tarkastella, ei kuulla, ei nähdä. Lapsen kuolema on monen pahin pelko, siksi on parempi olla puhumatta siitä. Kuolleen lapsen sureva vanhempi on särkynyt, outo, arvaamaton, vieras ja jopa pelottava.
Mitä surevalle voi sanoa, mikä on sallittua? Mitä voisin surevalta vanhemmalta kysyä ja tahdonko edes tietää vastausta? Mitä jos pahennan vain tilannetta entisestään, loukkaan tai satutan? Mitä, jos en osaa sanoa mitään, lohduttaa, löytää oikeita sanoja? Mitä, jos omat tunteeni saa vallan ja murrun, onko se nyt oikein surevan edessä. Näin uskon monen miettivän, ainakin itse mietin, ennen kuin kuolema oli tullut omaan elämääni.
Anna mulle lupa surra ja kysy mitä kuluu?
Kuitenkin minulla kuolleen lapsen vanhemmalla on valtava tarve sille, että kysyisit minulta ”Mitä kuuluu?”. Sitä usein odottaa kohdatessa toisen. Tuota pientä kysymystä. Kysymys antaa minulle luvan kertoa surustani sinulle ja kaikesta, mitä tunnen. Se on avain vaikenemisen lukkoon. Mitä kauemmin lapsen kuolemasta on kulunut aikaa. Mitä useampi päivä on muuttunut menneeksi. Mitä pidempi välimatka kasvaa hetkeen, jolloin kaikki muuttui, sitä harvemmin kuulen tuon kysymyksen.
Olin ystäväni kanssa viime viikolla viettämässä aikaa yhdessä. Päätimme poiketa ravintolaan ja otimme lasit viiniä. Tunnelma siinä yhdessä rakkaan ystävän kanssa oli rentoutunut ja turvallinen. Puhuimme niitä näitä, aiheesta toiseen pomppien, kuten aina ennenkin. Lauseiden ja tarinoiden välissä ystäväni kuitenkin kysyi ”Mitä kuuluu?”.
Samalla raskas tunne sisälläni keveni.
Silloin padot murtuivat, sanojen virta pääsi valloilleen. Annoin tarinani tulla valtoimenaan, niin kuin tunsin. Puhuin ja puhuin, kerroin ja kuvasin, sana kerrallaan, lause kerrallaan tarinaa soljui ulos minusta. Olin kuin taidemaalari, joka maalasi kuvaa toiselle. Mahdollisimman yksityiskohtaista ja tarkkaa, mitään kohtaa unohtamatta.
Samalla raskas tunne sisälläni keveni. Paino väheni jokaisen sanotun sanan myötä, mutta samalla kasvoi syyllisyys ja huoli toisesta, kuulijasta. Tajusin tarinaani kertoessa, että se koskettaa ja satuttaa kuulijaani, ystävääni. Siitä syntyi syyllisyys ja samalla myös huoli. Jaksaako kuuntelija kantaa koko tarinani, miten se vaikuttaa häneen?
Enhän halua kuormittaa ja satuttaa ystävääni, häntä joka on kulkenut rinnallani. Puhumisen tarve oli kuitenkin niin suuri, etten lopettanut. Pahoittelin ja pyysin anteeksi, mutta jatkoin silti. Näin myötätunnon, säälin ja surun ystäväni silmissä. Silti jatkoin, en voinut muuta. Kuinka puhdistavaa ja helpottavaa oli puhua kuolleesta lapsestani, kuolemasta, itsestäni ja tästä kaikesta uudesta ja vieraasta, jota joudun opettelemaan.
Kuinka suuri tarve oli sanojen mukana hengittää ulos tuskaa, kipua ja surua. Kuvata sitä toiselle, tehdä se näkyväksi. Paljastaa oma sisäinen maailma, olla alaston vailla kuorta ja kulissia. Ystäväni kysymys ”Mitä kuuluu?” oli tärkeä. Se osoitti, ettei hän pelännyt kohdata minua ja maailmaani.
Teenkö väärin, kun jaan kanssasi suruni?
Ne ovat niin harvassa, jotka kysyvät. Minut voidaan kyllä kohdata, kunhan pidän suruni taustalla. Huomaan myös itse piilottelevani surua, kun pelkään, ettei toinen kestä ottaa vastaan sitä todellisuutta, missä minä olen ja elän. Tätä samaa olen miettinyt kirjoittaessani näitä julkisia tekstejä. Onko tämä sallittua?
Onko oikein jakaa omaa suruaan muille? Mennäänkö siinä jonkun rajan yli? En tiedä tarkalleen, mistä tämä tunne johtuu. Me jaamme mielellämme onnistumisia ja iloja toisten kanssa. Se levittää hyvää mieltä muillekin. On kiva, jos voi tehdä muille hyvää, saada heille paremman mielen. Minun tekstini eivät sitä tee. Päinvastoin ne voivat tuntua ikäviltä, pelottavilta, jopa ahdistavilta. Miksi sitä pitäisi jakaa muille, pahaa oloa? Onko oikein tehdä toisen hetkestä huono?
Tätä asiaa mietin paljon, mutta jatkan silti kirjoittamista. Jatkan tarinani jakamista, vaikka epäröin. Tämä on minulle tärkeää, se auttaa minua omassa surussani. Kirjoittaessani teille ei minun tarvitse odottaa kysymystä ”Mitä kuuluu?”. Kerron sen silti. Kirjoittaessani en tunne syyllisyyttä siitä, että jaan suruani muiden kanssa, ihan vieraidenkin. Kirjoittaessani jaan tunteeni ja ajatukseni rehellisesti ja avoimesti anonyymille lukijalle, sinulle. En tiedä, mitä ajattelet, kun luet tätä.
Tunnetko sääliä, ihmetystä, pelkoa tai vaikka ärtymystä minua kohtaan? Kaikki tunteesi on puolestani sallittuja, kunhan tunnet jotain. Ehkä sinä olet kokenut jotain samaa tai samankaltaista. Voit samaistua sanoihini, saada lohtua niistä. Tunnet ja ajattelet sitten mitä vain, se on hyvä. Silloin sanani ja tarinani on koskettanut sinua. Kirjoittaessani toivon, että sinä lukija pysähdyt hetkeksi itsesi ääreen ja kohtaat omat tunteesi. Koen epävarmuutta kyllä tästä kaikesta, kirjoittamisesta ja omien ajatusten jakamisesta muiden kanssa. Kirjoittamisen tarve on kuitenkin suurempi kuin epävarmuus.
Kiitos, että luet ja tunnet.
Rakkaus sinua kohtaan ei kuole, vaikka sinä kuolit.
Äiti rakastaa sinua aina ja ikuisesti.
Onnin muistolle 12.8.2005-6.2.2021
Lue Nennen aiemmat kirjoitukset
- Lapsen muistojuhlat – Juhlat joita et halua koskaan viettää
- Kun elämä pysähtyy – Lapsen kuolema ajaa epätoivoon
- Surumatkalla – Loppuuko tämä surun käsittely koskaan?
- Surutyö jatkuu – Mistä olen kiitollinen nyt?
Käpy ry tarjoaa valtakunnallista vertaistukea lapsen kuoleman kokeneille perheille.
