lapsen menetys

Tänään oli surumatkani pimeä päivä

Lapsen menetys johdattaa surumatkalle, jonka päätepistettä ei tiedä

Surumatkani on kestänyt yhdeksän kuukautta ja matkalle on mahtunut jo paljon, ehkä liikaakin. 

Surun Särkemä blogissa aiheena on lapsen kuolema. Se jättää jälkeensä vain tuhoa ja tuskaa, sekä pohjattoman surun ja ikävän. Nenne Martikainen kertoo, mitä on elää surun kanssa ja miten surutyö etenee. 

9 kuukautta on kulunut kuolemastasi. Surumatkalleni on mahtunut monenlaisia päiviä. Alun totaalisen synkkyyden ja sumun jälkeen, on aurinkokin ajoittain pilkistänyt pilvien takaa tielleni. Monenlaisiin päiviin on matkallaan tottunut ja niistä jokaisesta selvitty. Toisina päivinä huonommin ja toisina paremmin. Matka on kuitenkin jatkunut eteenpäin. 

Lapsen menetys johdattaa pimeälle tielle

Helppo matka ei surumatkani ole missään vaiheessa ollut. On vaatinut itseltään paljon rohkeutta ja energiaa kohdata se kaikki, mitä matka on tuonut eteeni. Tie, jolla matkaani teen on minulle täysin vieras. Ei ole tuttuja maisemia, ei tuttua tienpätkää. Kaikki on vierasta ja outoa, pelottavaakin. Monesti olisin tahtonut luovuttaa, jäädä siihen paikkaan, antaa periksi. Suurin haluni olisi kääntyä takaisin, jos se vain suinkin olisi mahdollista. 

On ollut helpottavaa huomata, että matkalle on alkanut tulla myös helppokulkuisempia pätkiä ja aurinkoisempaa säätä. Silloin oma askel kohti tulevaisuutta kulkee kevyemmin, uskaltaa jopa katsella ympärilleen, miettiä, mitä seuraavan mutkan jälkeen voisi tulla. Silloin ei suruni paina matkassani niin paljon, silloin sitä on helpompi kantaa. Silloin tulee tunne, että selviää, kaikesta huolimatta. 

Kun pimeys vie tieltäni kaiken valon

Tänään ei ole sellainen päivä. Tänään, kun kuolemastasi on kulunut yhdeksän kuukautta ja yksi päivä nousi aamun mukana taivaan rantaan ukkospilvet. Pimeys valtasi maiseman ja kulku kävi raskaaksi. Silloin kun kaikki peittyy mustaan on matkan teko vaikeaa, lähes mahdotonta.  

Tällaiset päivät tuovat mukanaan toivottomuuden ja tuskan.

Jokainen asia, jokainen askel, jokainen hetki muistuttaa siitä, mitä olen menettänyt. Silloin muistot tuntuvat ahdistavilta, ne eivät tunnu lohduttavilta, vaan pelkästään satuttavat ja kasvattavat tuskaa sisälläni. Tällaisena päivänä suru painaa matkassani niin paljon, että muserrun painolastini alle. Jalkani eivät jaksa kantaa tätä taakkaa. Lyyhistyn taakkani alle, en saa henkeä enää. Kun ukkospilvet tummentavat taivaan, tiedän, että päivästäni tulee pitkä ja raskas.  

Pimeydessä tulee ahdistavia hetkiä. Silloin muisto saa aikaan pakokauhun, tunteen, etten vain selviä enää tästä. Näitä hetkiä mahtuu tällaisiin päiviin. Silloin kuljen surumatkallani synkimmässä pimeydessä ja eteeni lankeaa vain mustia varjoja. Varjot ovat toinen toistaan pelottavampia, ne kurottautuvat minua kohti ja saavat henkeni salpaantumaan.  

Pakokauhu saa lamaantumaan. Olisiko helpompi vain luovuttaa?

Haluaisin huutaa, mutten pysty. Haluaisin juosta karkuun, mutten pysty. Haluaisin taistella vastaan, mutten pysty. Lamaannun, en pysty muuhun. Tällaisina hetkinä koen, etten selviä. En yksinkertaisesti selviä tästä. Pelko valtaa minut. Se saa minut epävarmaksi. Se saa minut epätoivoiseksi. Se saa minut tuntemaan, että olen eksyksissä. Se saa minut säikkymään ja pelkäämään myös itseäni, omaa varjoani. 

lapsen menetys

Välillä synkimpinä hetkinä minut valtaa tunne, etten vain kestä tätä enää. Tunteet ovat liikaa, kokemukset ovat liikaa ja muistot päässäni ovat liikaa. Minulla on liikaa pahoja muistoja, jotka vetävät minua yhä syvemmälle mustaan synkkyyteen. Synkimpinä hetkinä ajattelen, ettei yksi ihminen voi selvitä tästä. Tämä on yksinkertaisesti keholle ja mielelle liikaa.

Suru on rikkonut minua liikaa, jotta kestäisin. Minulla ei ole mitään, millä voisin puolustautua. Olen surumatkallani täysin säiden armoilla. Ei ole sateensuojaa tai matkan varrella latoa, johon voisin juosta suojaan rajua ilmaa. Minun on vain otettava vastaan kaikki. Silloin tulee hetkiä, jolloin ajattelee, että olisi vain helpompi luovuttaa.  

Kaikkiin matkoihin kuuluu ylä- ja alamäet, myös minun surumatkaani

Kaikkiin matkoihin kuuluu väsymyksen kohdat, jolloin oma usko horjuu. Se saa kysymään itseltään, miksi teen tätä matkaa? Se koittelee omaa sietokykyä, omia rajoja. Tämä matka tekee sitä erityisesti. En ole antanut vielä periksi, enkä tahtoisi antaa huomennakaan. Tämä trauma on kuitenkin opettanut minut äärimmäisen varovaiseksi myös sen suhteen, mitä ajattelen. 

En voi olla varma, että jaksan tämän matkan kulkea vaikka niin tahtoisinkin  

Siksi menen päivän kerrallaan, hetken kerrallaan. En suunnittele, en visioi, en unelmoi. Mieleni kyllä hyvinä hetkinä tekisi, antaa unelmoinnille tilaa ja aikaa. Minusta on kuitenkin tullut surun myötä varovainen, menen hetken kerrallaan ja olen tyytyväinen siihen, että selvisin edellisestä hetkestä. Seuraavasta hetkestä en voi tietää ja toisaalta se on hyvä niin. Olen sopeutunut siihen, vaikka se ei aina helppoa olekaan.  

Tänään taivaanrannassa ukkostaa

Tänään matkallani on synkkä päivä. Se saa minut äärettömän surulliseksi, toivottomaksi ja pelokkaaksi. Tänään minun on vaikea nähdä huomista, seuraava tien mutkaa. Tänään keskityn hengitykseen ja siihen, että pysyisin kasassa. Suruni painaa minua yhä kumarampaan, se yrittää saada minut kaatumaan, jäämään siihen. 

Jokaista kohtaa kehossani särkee, silmäni ovat kipeät kaikista niistä kyyneleistä, jotka niistä on tänään itketty. Kyyneleet ovat tuntuneet erityisen katkerilta, ne eivät ole tuoneet mukanaan helpotusta vaan painaneet minut entistä syvemmälle surun syövereihin.  

Tänään ikäväni on tuntunut sellaiselta, ettei sitä voi kestää. Ikävästi tulee tunne, että hajoan tuhanteen palaseen, pieniksi pirstaleiksi. Tuntuu niin järjettömältä ajatella sinua, ilman että saan koskettaa ja kuulla sinua. Tuntuu niin katkeralta muistella sinua, kun tietää, ettei muistot tuo sinua takaisin luokseni. 

Se kaikki on minulle tänään vain liikaa. Se kaikki saa minut ahdistumaan. Se kaikki saa minut vihaamaan itseäni ja tätä maailmaa. Silloin tuntuu, että lamaannun. En pääse tielläni eteenpäin, vaikka jalkani liikkuvat. Pysyn paikoillani. Mitään ei tapahdu vaikka liikun, mitään ei kuulu , vaikka yritän huutaa. On samanlainen tunne kuin painajaisunessa, jossa yritän paeta, mutten pääse eteenpäin. Kaikki on jähmeää, minä olen jähmeä, lähes halvaantunut.  

surumatkalla

Synkkinä päivinä tarvitsen turvaa itseltäni, omilta ajatuksiltani

Tällaisina hetkinä tahtoisin vain pois tästä kaikesta, jonnekin turvaan. Sinne, missä omat ajatukseni ei aja minua epätoivoon ja ahdistukseen.  Tänään tällaisena päivänä hain turvaa metsästä. Samoilin tunti kaupalla polkuja ja mäkiä sinne tänne. Metsä toi rauhaa. Metsä otti minut turvalliseen syleilyynsä ja rauhoitti. Annoin metsän hoitaa minua, lohduttaa. Sen avulla jaksaisin jatkaa päivääni.  

surumatkani

Mustaa päivääni, jolloin kaikki ajatukset tuntuvat synkiltä ja toivottomilta. Jokainen hetki tuntuu ikuisuudelta ja kaikki tekee vain kipeää. Näitä päiviä riittää matkalleni, tiedän sen. En tahtoisi yhtäkään tällaista päivää lisää, mutta tiedän, ettei tämä jää viimeiseksi. Onneksi tiedän myös sen, että kun uusi aamu koittaa, voi taivaanrannasta nousta aurinko ja silloin pimeys väistyy. 

Tiedän, että sellainenkin päivä on tulossa ja on tullut jo. Sen voimin yritän jaksaa tämän päivän, vaikka pimeys tuntuukin loputtomalta. Huomenna voi olla parempi päivä ja aurinko tulla esiin. Huomenna kenties ei ajatukseni ole niin epätoivoisia ja ahdistavia. Huomenna voisin hengittää vapaammin, nähdä kauemmas. Huomenna voisin muistella sinua ilman valtavaa ahdistusta ja toivottomuutta. En voi olla tästä varma, mutta tahdon silti uskoa niin. Haluan antaa huomiselle mahdollisuuden. En tahdo antaa periksi, en tänään, en vielä.

Rakkaus sinua kohtaan ei kuole, vaikka sinä kuolit.
Äiti rakastaa sinua aina ja ikuisesti.
Onnin muistolle 12.8.2005-6.2.2021

Lue Nennen aiemmat kirjoitukset

Käpy ry tarjoaa valtakunnallista vertaistukea lapsen kuoleman kokeneille perheille.

Nenne Martikainen

Surun Särkemä blogissa aiheena on lapsen kuolema. Se jättää jälkeensä vain tuhoa ja tuskaa, sekä pohjattoman surun ja ikävän. Nenne Martikainen kertoo, mitä on elää surun kanssa.

Kommentoi alle oma mielipiteesi

Tilaa uutiskirje

Liity tästä suositun uutiskirjeemme saajaksi ja saat rahanarvoisia vinkkejä vauva-arkeen.

Takaisin ylös