Surumatkalla – Onko tämä surun käsittely loputon tie?
Surun käsittely vaatii aikaa ja voimia.
Surun Särkemä blogissa aiheena on lapsen kuolema. Se jättää jälkeensä vain tuhoa ja tuskaa, sekä pohjattoman surun ja ikävän. Nenne Martikainen kertoo, mitä on elää surun kanssa.
Surun käsittely on raastavaa
Olen kulkenut tällä surumatkalla seitsemän kuukautta. Taas yksi kilometripaalu ohitettiin, kun seitsemän kuukautta tuli täyteen tätä matkaa muutama päivä sitten. Elämäni särkyi seitsemän kuukautta sitten, enkä ole sitä saanut korjatuksi sen jälkeen. Jokaisen kuluneen kuukauden kohdalla tuntuu, että etäisyys lapseeni kasvaa.
Yksityiskohdat muistoista haalistuvat, tuoksut, äänet, sanotut sanat ja kosketuksesi. Tuntuu niin surulliselta, ettei uusia muistoja enää synny. Muistikuvat haalenevat, mitä kauemmin olen matkaa kulkenut.
Muistan, kun kuolemastasi oli vain muutama päivä, suurin pelkoni oli silloin, että muistikuvat sinusta haalistuvat. En olisi silloin halunnut päästää sinusta irti. Tiesin sen jo silloin, että näin tulee käymään. En voi sille mitään. Muistot säilyvät, mutta ne ovat ajan haalistamia kuin vanhat valokuvat.
Surumatka – Kunpa voisin kääntyä takaisin
Etäisyys elämän käännekohtaan kasvaa kasvamistaan, vaikka niin ei haluaisikaan. Haluan painaa jarrupoljinta, pysäyttää tämän matkan teon. Haluan kääntyä takaisin. Palata sinne, mistä lähdettiin. Vaikka se hetki tuhosi minut ja rikkoi kaiken, mitä minulla oli, niin silti halu palata takaisin on suuri. Kunpa voisin painaa jarrua ja kääntää rattia, tehdä u-käännöksen. Sitä en voi kuitenkaan tehdä, aika on armoton ja matka jatkuu. Tällä tiellä ei ole kuin yksi kaista ja se vie minua pois sinun luotasi, lopullisesti.
Tämä tekee minut niin surulliseksi, on vaikea pukea sitä sanoiksi. Kirjoittaa tähän, mitä tunnen, kun vain itkettää ja henki salpaantuu. Matkani vain jatkuu, enkä näe sinua enää koskaan. Vaikka kuinka katson taustapeiliin, ei siellä näy mitään tuttua, ei sinun kasvojasi. Siellä on pelkkää pimeyttä. On niin ikävä sinua, en osaa muuta ajatella. Itken ikävääni ja jatkan matkaa. On kuitenkin vaikea jatkaa matkaa eteenpäin, kun tuntuu ettei siellä minne olen menossa, ole minulle mitään. Sinä et ole siellä.
Surun käsittely on vaikeaa – Vauhti on liian kovaa
Vauhti on liian kova, aika kuluu liian nopeasti. En pysy mukana vauhdissa, mieleni ei pysy, se hajoaa. Minua pyörryttää ja minulla on paha olo. Kilometripaalut seuraavat yksi toisensa jälkeen toisiaan. Muistikuvat ja muistot haalistuvat, kaikki haalistuu, minäkin. Pelkään etten muista kohta kaikkea, mitä haluaisin. Etten muista, vaikka kuinka pinnistäisin muistiani. Pelkään, että unohdan, että jokin tärkeä asia unohtuu. Jokin asia sinusta unohtuu, häviää vain ja muuttuu tomuksi, niin kuin sinäkin.
Surumatka koskettaa koko perhettä
Tiedän, että kyydissä tällä surumatkalla on myös perheeni, tyttäreni ja mieheni. Minun rakkaani. Tiedän, että yhdessä me jatkamme matkaa, yritämme selvitä. Meillä jokaisella on omat mietteet, ajatukset ja pelot. Kuljemme yhdessä surumatkaa, mutta kuitenkin jokainen erikseen, yksin. Meillä on sama suru, mutta kuitenkin jokaisella omansa, uniikki.
Perheen takia tätä matkaa jatkaa, pitää auton tiellä. Pitää ratista kiinni, vaikka tahtoisi päästää irti. Vaikka samaan aikaan tahtoisi vain sulkea silmät ja päästää irti, ihan kaikesta. Tyttäreni ja mieheni tähden jatkan. Tarvitsemme toisiamme, jotta selviämme. Meillä on toisemme, se on arvokkainta ja tärkeintä nyt. Muulla ei ole väliä.
On vain suru ja ikävä
Aika kuluu. Välillä tuntuu, että kuolemastasi on vain silmän räpäys ja toisaalta kuitenkin niin loputtoman pitkä aika. Suru vääristää ajan kulkua, se vie ajalta selkeyden. Suru hämärtää kaiken, myös ajan kulun. En enää tiedä, milloin on kulunut tunti ja milloin kokonainen päivä. On vain suru ja ikävä, jotka täyttävät päivät toisensa perään. Päivät toistavat toisiaan, ne ovat surun ja ikävän värittämiä. Päivistä on vain selvittävä, yhdestä kerrallaan. Hetki kerrallaan, hengenveto kerrallaan.
Tässä istun ratissa surumatkallani. En tunnista maisemia, en tienviittoja. Kuljen vain eteenpäin, kun en muutakaan voi. Mietin, minne olemme menossa. Onko siellä meille mitään, voisiko siellä olla jotain hyvää? Sellaista, joka auttaisi meitä toipumaan, saamaan elämän langasta jälleen kiinni. Olisiko siellä meille oma paikka, jonne pysähtyä. Tulemmeko koskaan perille? Koen, että kun olen ollut onnellinen, niin silloin minulla on ollut tunne, että olen perillä. Pystynkö siihen vielä, pystymmekö siihen vielä?
Loppuuko tämä surumatka koskaan?
Odotan, milloin aurinko tulee esiin pilvien takaa. Milloin voin tuntea lämmön? Milloin saan hymyn takaisin kasvoilleni vai saanko? Minulla on usko, että voin vielä joskus tuntea jotain hyvää. Haluan uskoa, että me perheenä voimme kokea vielä jotain hyvää. Nyt on vain jatkettava matkaa. Odotettava, että seuraava kilometripaalu tulee näkyviin.
Matka eteenpäin vie kohti sopeutumista ja hyväksyntää, edes jonkinlaista. Samalla jokaisen kilometrin kohdalla joudun luopumaan sinusta, pala kerrallaan. Vieläkin on hetkiä, jolloin uskon, että tämä on vain pahaa unta. Uskon, että näen sinut, kun käännyn ympäri. Olet siinä elävänä. Sitten todellisuus iskee päin kasvojani ja tajuan, ettei niin tule käymään. Ne ovat kuin rekan kirkkaat ajovalot, jotka havahduttavat minut tähän hetkeen. Ne pakottavat minut puristamaan ratista lujempaa.
Kipu tuntuu fyysisenä ja henkisenä kipuna.
On luovuttava sinusta hitunen kerrallaan, koettava sama kipu yhä uudestaan ja uudestaan. Kipu tuntuu fyysisenä ja henkisenä kipuna. Se tuntuu kuristavana otteena, poltteena vatsassa, sydämen kiivaana lyönteinä ja siltä ettei henki kulje. Kipu tuntuu myös siltä, että mieli hajoaa, räjähtää pieniin osiin. Niin pieniin, ettei niitä pysty uudestaan kokoamaan.
En anna periksi, emme anna periksi. Selviydymme päivästä toiseen. Tukeudumme toisiimme, luotamme siihen, että yhdessä pääsemme eteenpäin. On luotettava myös itseensä, luotettava, etten anna periksi itselleni. Jokaisen kilometrin kohdalla on vain päätettävä, että jatkan, että jatkamme matkaa.
On luotettava siihen, että kuljemme oikeaan suuntaan, vaikka emme tunnekaan tietä. On luotettava, että kuljemme kohti sopeutumista ja hyväksyntää, sisäistä rauhaa. On pyrittävä katsomaan eteenpäin, näkemään surun ja ikävän läpi. Näkemään, että siellä jossain on toivo. On vain luotettava ja pidettävä lujasti kiinni.
Rakkaus sinua kohtaan ei kuole, vaikka sinä kuolit.
Äiti rakastaa sinua aina ja ikuisesti.
Onnin muistolle 12.8.2005-6.2.2021
Lue Nennen kirjoituksia
- Lapsen muistojuhlat – Juhlat joita et halua koskaan viettää
- Kun elämä pysähtyy – Lapsen kuolema ajaa epätoivoon
- Surutyö jatkuu – Mistä olen kiitollinen juuri nyt?
- Saako suruni jatkua? Kuinka kauan on lupa surra?
Käpy ry tarjoaa valtakunnallista vertaistukea lapsen kuoleman kokeneille perheille.
