Lapsen kuolema vie pohjan elämältä
Surun Särkemä blogissa aiheena on lapsen kuolema. Se jättää jälkeensä vain tuhoa ja tuskaa, sekä pohjattoman surun ja ikävän. Nenne Martikainen kertoo, mitä on elää surun kanssa.
- Kun elämä pysähtyy.
- Kun kaikki särkyy.
- Se oli vain hetki, lähes silmänräpäys ja kaikki oli lopullisesti muuttunut.
- Ei ollut paluuta vanhaan, tuttuun ja turvalliseen. Sinne, missä olin onnellinen ja kokonainen.
- Siellä, missä tiesin kuka olen ja mitä tunnen.
- Nyt olen sirpaleina, särkynyt ja satutettu.
- Silti minun on jatkettava, askel kerrallaan, hengenveto kerrallaan, sydämen lyönti kerrallaan.
- Aika kuluu ja etäisyys hetkeen kasvaa, enkä saa sinua enää koskaan takaisin.
- Minun on nöyrryttävä, sopeuduttava. Löydettävä syy jatkaa.
- Mutta mistä ja miten?
Kun elämän pahin pelko toteutuu
Kun elämässään joutuu kohtamaan sen pahimman, oman lapsen kuoleman, silloin särkyy ja osa itsestä kuolee lapsen mukana. Elämä, mikä oli minulle vielä eilen tuttu ja turvallinen, on kadonnut ja tilalle on tullut jotain vierasta. En enää tunne itseäni tai elämääni. Yritän löytää vastauksia, yritän sopeutua, mutta se kaikki on niin vaikeaa.
Suru ja ikävä ottavat niin suuren roolin elämässä, ettei muulle jää tilaa tai energiaa. Välillä on tunne, että surun alle musertuu, hukkuu. On tunne kuin ikävä kuristaisi, niin ettei saa henkeä. Suru ja ikävä tuntuvat fyysisenä kipuna, minuun sattuu niin paljon.
Huusin tuskaani, itkin ikävääni
Ensimmäisestä päivästä lähtien tukeuduin kirjoittamiseen. Vuodatin päiväkirjani sivuille kaiken sen tunnetulvan, mikä minussa velloi. Huusin tuskaani, itkin ikävääni, annoin itseni katkeroitua ja olla vihainen. Vihainen elämälle, muille ihmisille ja itselleni.
Tunnustin pahimmat pelkoni rehellisesti sana kerrallaan. Päiväkirjan sivuille syntyi sana toisensa jälkeen rehellistä tarinaa minusta ja siitä mitä käyn läpi, rikotusta elämästäni. Toiset tunteet ovat niin valtavia, ettei niitä osaa edes sanoittaa, mutta olen silti yrittänyt. Ja yritän edelleen.
Lapsen kuolema koskettaa monia – Surusta pitää voida puhua
Päiväkirjastani on tullut paras ystäväni, siihen voin luottaa aina ja se on saatavilla vuorokauden jokaisena hetkenä.
Toivoisin, että tämän blogin kautta, pystyisin avaamaan tätä surun särkemää maailmaani myös muille.
Toivon, että tekstini olisivat apuna itseni lisäksi myös teille. Blogin kautta yritän raottaa verhoa, joka usein surun kohdatessa vedetään eteen ja vaietaan. Suru koetaan usein intiiminä ja niin henkilökohtaisena asiana, ettei sitä ole aina luvallista edes jakaa.
Varsinkin, kun kyse on lapsen kuolemasta. Lapsen, jolla piti olla kaikki vielä edessä. Samalla saan apua myös itselleni. Surussa on välillä suuri tarve kertoa ja tulla kuulluksi. Tätä kautta saan kertoa tarinaani myös teille ja tulen kuulluksi. Suruni tulee kuulluksi, se joka särki minut kokonaan.
Lapsen kuolema ajaa epätoivoon
Surumatkani alkoi helmikuussa. Kuolema tuli yllättäen, ilman kutsua tai ilmoittamista. Se tuli julmasti ja salakavalasti kotiimme eräänä yönä ja vei rakkaan lapsemme. Ilman lupaa ja syytä. Se jätti jälkeensä vain tuhoa ja tuskaa, sekä pohjattoman surun ja ikävän. On vaikea muistella viimeistä iltaa, se on vielä liian lähellä vaikka onkin jo kaukana.
Meidän perheestä kukaan ei voinut aavistaa, mitä tapahtuisi. Olen miettinyt usein, että oliko se parempi niin. Tapahtuma oli niin yllättävä, niin traumaattinen ja julma, ettei mieleni ole sitä vieläkään kokonaan hyväksynyt tai ymmärtänyt. Tulee hetkiä, jolloin aika pysähtyy ja todellisuus syöksyy tajuntaan. Ne hetket ovat hirvittäviä ja ajavat minut epätoivoon.
Voiko tällaisesta surusta ja traumasta selvitä hengissä? Pystynkö jatkamaan elämääni ja jos pystyn, niin millaisena ihmisenä? Surun myötä tulee niin paljon muutakin. Joudun ihmisenä, äitinä, ystävänä,vaimona, työntekijänä, kaikissa elämäni rooleissa etsimään itseni uudestaan. Keräilemään surun särkemiä sirpaleita ja kasaamaan niistä sen, mitä kasattavissa on.
Olen surun särkemä, mutta silti elossa
On välillä pelottavaa, kun ei tunnista itseään tai omaa elämäänsä. Miksi sitten jatkaa, olisiko helpompi vain luovuttaa? Rehellisesti on myönnettävä, että se on käynyt mielessä. Pääsisinkö niin kuolleen lapseni luokse. Saisinko koskettaa häntä, jutella hänelle, sanoa kuinka paljon rakastan.
Nyt rakkaus tekee vain kipeää, se saa aikaan tuskaa ja kyyneliä. Teen jokaisena aamuna päätöksen jatkaa elämää, toisina aamuina se käy helpommin kuin toisina. Minulla on täällä vielä elävä tytär ja mies, ystävät, vanhemmat, läheiset, työ, rakkaat lemmikit.
Minulla on vielä syitä jatkaa, vaikka toinen puoli minusta haluaisi mennä. Haluan uskoa kaikesta kivusta, surusta, ikävästä, tuskasta ja epätoivosta huolimatta, että elämä kantaa. Minun aikana ei ole vielä, se voi olla huomenna, mutta ei nyt.
Olen surun särkemä, mutta silti elossa. Kerron sinulle, mitä on elää surun kanssa. Miten jatkaa elämää, kun se pahin on tapahtunut. Näihin teksteihin haluan tuoda tunteeni, ajatukseni ja mietteeni siitä, mitä on äidin ikävä ja suru. Mitä on, kun elämältä viedään pohja. Silloin, kun elämän kirjassa luku loppuu ja on aloitettava uusi, vaikka ei tiedä miten.
Kun elämä pysähtyy ja hajoaa.
Kun minä hajoan yhdessä hetkessä.
Kun putoan pimeyteen.
Kun kadotan valon elämästäni.
Kun suru valtaa minut jokaista solua myöten.
Kun ikävä kasvaa niin valtavaksi, etten voi hengittää.
Kun olen kadottanut oman elämäni ja itseni.
Kun oma elämä on enää kasa sirpaleita.
Kun olen enää varjo omassa elämässäni.
Kun elämä muuttuu silmänräpäyksessä täysin merkityksettömäksi päivien ketjuksi.
Kun vain uni tuo helpotusta.
Kun en tunnista itseäni enää peilistä.
Kun suru on muuttanut silmiini ja ihostani on kadonnut ilo ja elämä.
Kun en enää tunnista omia ajatuksiani ja tunteita.
Kun kuljen vain tunteiden virran mukana ja yritän pysyä pinnalla, hukkumatta.
Kun suru ja ikävä ovat niin suuria, että ne satuttavat minua fyysisesti, ne repivät, raastavat,
kuristavat ja nujertavat.
Kun huomaan, että elämästäni puuttuu niin suuri, tärkeä, merkityksellinen ja rakas palanen,
etten enää tiedä miten jatkan tästä eteenpäin ja haluanko edes jatkaa.
Kun etsin sinua kaikkialta, vaikka tiedän etten tule sinua löytämään.
Kun mieleni on vallannut niin suuret kysymykset, ettei niihin löydy vastauksia.
Kun sanat ovat loppuneet.
Kun tyhjyys on saapunut, vaikka elämä jatkuu.
Jäljellä on vain tyhjyys.
Jäljellä on vain suru ja ikävä.
Jäljellä on vain kysymys, Miksi?
Yksi on kuitenkin vielä olemassa, elossa ja ehjänä.
Yksi tunne on säilynyt ikävän, surun, tuskan ja tyhjyyden keskellä.
Se on rakkaus.
Rakkaus on aitoa.
Rakkaus on suurin.
Rakkaus on ikuista.
Rakkaus on pysyvää.
Se on minun peruskallioni, johon voin nyt nojata, kun kaikki muu hajoaa ympärillä.
Rakkaus sinua kohtaan ei kuole, vaikka sinä kuolit.
Äiti rakastaa sinua aina ja ikuisesti.
Onnin muistolle 12.8.2005-6.2.2021
Käpy ry tarjoaa valtakunnallista vertaistukea lapsen kuoleman kokeneille perheille.
Lue Nennen kirjoitus Melkein tavallinen äiti – Kun perheessä on vammainen lapsi
Lue Nennen kirjoituksia lapsen kuolemaan liittyen
- Lapsen muistojuhlat – Juhlat joita et halua koskaan viettää
- Surumatkalla – Onko tämä surun käsittely loputon tie?
- Surutyö jatkuu – Mistä olen kiitollinen juuri nyt?
- Saako suruni jatkua? Kuinka kauan on lupa surra?
