Selviytymistarina – matka kohti kuolemaa ja takaisin
Tämä selviytymistarina on tarina minun elämästäni. Kasvoin päällisin puolin hyvässä perheessä. Vanhempieni ammatit olivat opettaja ja lääkäri ja meitä lapsia oli neljä upeaa tytärtä. Kulissi oli hieno ja sitä piti ylläpitää. Olimme pukeutuneet siististi, käytöstavat olivat loistavat ja uusia tuttavuuksia katsoimme iloisin ilmein silmiin ja kättelimme kohteliaasti.
Neljän seinän sisällä, muiden katseiden ulottumattomissa, asiat olivat kuitenkin surullisen huonosti. Itkimme siskoni kanssa itsemme uneen lukemattomat kerrat ja heräsimme kyynelistä märkä tyyny päidemme alla. Koti ei tuntunut kodilta, se oli turvaton ja pelottava paikka.
Hyvien käytöstapojen ja pakonomaisen hymyilemisen lisäksi opin aika vähän lapsuudessani. Nekin opit mitä sieltä tarttui, oli pelko maailmaa ja aikuisia kohtaan, kuin myös syvä tyytymättömyys itseeni. Miksi minua ei rakasteta? Miksi en ole rakkauden arvoinen? Mitä voisin tehdä, jotta ansaitsisin rakkautta?
Nämä ajatukset mielessäni kasvoin teini-ikäiseksi. Käytöstäni ohjasi joko pelko siitä, että ihmiset huomaavat, miten läpikotaisen huono olen, joten yritin vältellä ihmiskontakteja niin paljon kuin mahdollista.
Minulla oli myös syvä tarve tulla hyväksytyksi, joten etsin sitä vimmatusti joka puolelta. Ristiriita oli toki suuri. Miten voi löytää ihmisen, joka osoittaa välittävänsä, kun välttelee ihmisiä ja kanssakäymistä heidän kanssaan?
Teini-iässä väärille poluille
15- vuotiaana hain huomiota väärästä paikasta ikävin seurauksin. Liityin kahden, lähes kymmen vuotta vanhemman miehen seuraan ja minulle tarjottiin viinaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin humalassa ja ilta päättyi siten, että menetin neitsyyteni toisen ns. hoitaessa homman ja toisen kuvatessa tapahtumaa.
Tämä ei ollut hyväksikäyttö, jossa huusin raivokkaasti ja pistin vastaan. Ei. En tiennyt silloin, että he tekivät väärin. Mietin, että tämä tuntuu aika kamalalta, mutta ehkä tämä on jokin muoto rakkaudesta? Ainakin sain huomiota.
Kilttinä tyttönä en kertonut kellekään. En miesten pyynnöstä, vaan siksi, koska olin kotona oppinut, ettei missään nimessä saa puhua omista ongelmistaan kenellekään. Kukaan ei halua kuulla. Kukaan ei halua ottaa ongelmiani taakakseen.
Todennäköisesti tämä opetettiin siksi, ettei kotona tapahtuvia kamaluuksia jaettaisi ulkomaailmaan, mutta opin tämän niin syvällisesti, että se päti jokaiseen tapahtumaan ja hetkeen elämässäni.
Luonnollisena jatkumona sairastuminen
Pidin siis salassa tuon illan. Selviytymistarina synkkenee vielä entisestään. Sisälläni jo vuosikausia kasvanut tuska otti tapahtuneen jälkeen kokonaan vallan ja luonnollisena jatkumona sairastuin.
En puhunut lapsuudentraumoistani enkä hyväksikäytöstäni, en edes ymmärtänyt kokeneeni hirvittäviä asioita, koska ei ollut ketään kenelle kertoa ja kenen kautta peilata tapahtumia. Lisäksi tiesin, että on tärkeää antaa päällisin puolin hyvä vaikutelma itsestään, jotta olisi tykättävä. Ei saa olla heikko ja hauras, eikä puhua ikävistä asioista.
Yritin siis mahdollisimman pitkään pitää kulissia yllä ja pärjätä itsekseni. Sairauteni ilmeni varmasti juuri tämän takia ensimmäiseksi fyysisesti. Eikä ole yhtään yllättävää tapahtuneet huomioon ottaen, minkä muodon sairaus otti.
Kaikki alkoi siitä, että luulin sairastuneeni virtsatientulehdukseen. Vaan eipä näkynyt testeissä moista, vaikka oireet täsmäsivät; kirvelyä ja kipua virtsatessa sekä jatkuva vessahätä. Loppujen lopuksi menetin lisäksi vielä rakkoni hallinnan ja siinä sitä sitten oltiin, 16- vuotias lukiolainen, bussissa, matkalla kauppaan, kotiin menossa, milloin missäkin ja pissat housussa. Olin sanoinkuvailemattoman häpeissäni, se oli niin nöyryyttävää. Tästäkään en tietenkään kertonut kenellekään.
Varailin epätoivoissani lääkäriaikoja ja minua yritettiin auttaa mutta huonoin tuloksin. Oireet jatkuivat jokapäiväisinä viisi vuotta. Joka ikinen vessassa käynti sattui. Rakkoni hallinnan sain onneksi takaisin noin 17-vuotiaana, mutta kivut ja kirvely jäivät. Ne olivat pahimmillaan ”päällä” ympäri vuorokauden.
Tätäkin suurempaa kipua aiheutti kuitenkin se, kun katselin ikätovereitani sairaalassa, kun minulle tehtiin erilaisia toimenpiteitä 15-vuotiaasta lähtien sairauteni hoitoon. Heidän sänkynsä vierellä seisoi vanhempi, joka piteli lasta kädestään. Minun vierelläni ei ollut kertaakaan ketään. Yksinäisyyden tunne on varmasti kivuista suurin.
Masennus tulee mukaan kuvioihin
Hyvin nopeasti sairastuttuani vajosin myös masennukseen, mikä oli odotettavissa. Pystyin kuitenkin tekemään töitä vielä 18-19-vuotiaana. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin etsimään todella epätoivoisia ratkaisuja, ettei tarvitsisi mennä töihin, voimia kun ei yksinkertaisesti ollut.
Keksin, että voisin itse yrittää murtaa käteni, jotta saisin sairauslomaa. Koin sen olleen helpompi tapa, kuin se että tuottaisin esimiehelleni pettymyksen ja harmia ilmoittamalla, etten vain jaksa. Enkä olisi ikinä pystynyt niin sanomaan kuitenkaan. Eihän se ollut sallittua puhua omasta huonosta olostaan. En onnistunut luitani rikkomaan mutta yritin, mikä kuvaa aika hyvin epätoivoani.
Annoin itseni hajota kokonaan. Loppujen lopuksi siskoni vei minut psykiatriseen päivystykseen ja sieltä minut lähetettiin psykiatriselle osastolle. Oli jo aikakin. Takana oli itsemurhayritys, viiltelyä, alkoholin suurkulutusta ja suunnatonta tuskaa, jota välillä itkien huusin ulos kotonani, välillä taas makasin sen lamauttamana seinään tuijottaen. Kuukauden mittaisen psykiatrisen hoitojakson jälkeen palasin samoihin tapoihini, pistin vaan pykälän lisää vaihteistoon ja sitten mentiin.
Alkoholia ja lääkkeitä meni kahta kauheammin. Syntyi riippuvuus, jonka aiheuttama käytös johti kerran putkaan, pari kertaa ystävien saattelemana päivystykseen lääkehiiltä juomaan, pari kertaa ambulanssi piti kutsua paikalle kouristelun takia, kun lääkkeet olivat loppuneet. Ja niin edelleen.
Se ei ollut kaunista katseltavaa. Ja kyllä vain, sitä joutuivat sivusta seuraamaan huolestuneet läheiset, jotka eivät voineet asialle mitään. Mitään ei ollut tehtävissä. Todennäköisesti olisin kuollut, ellei valo olisi syttynyt sisälläni taas ja sen myötä toivo.
Tähän mennessä olen kirjoittanut ilman suurempaa vaivaa. Sanat tulevat helposti ja tarinaani on helppo kertoa. Tämä ei tuota minulle kipua enää, se on vain tarina epäonnisesta ja huonovointisesta tytöstä, joka kaipasi kovasti rakkautta ja huolenpitoa. Mutta kun alan miettimään sitä hetkeä, kun sain elämän, kyyneliä ei voi estää. Tästä eteenpäin selviytymistarina muuttuu epäonnistumisten kuvailusta matkaksi kohti valoa.
Hetki, jolloin kaikki muuttui
Sain kaksi elämää. En saanut elämääni takaisin, koska en kokenut minulla sellaista koskaan olleen. Sain ensimmäistä kertaa merkityksen elämääni, syyn elää! Tämä on sittenkin selviytymistarina!
Oman elämäni lisäksi sain toisenkin, aikamoinen onnenpotku ettenkö sanoisi. Yksi positiivinen raskaustesti ja tieto uudesta elämästä mullisti kaiken. Pienen pieni, viaton sielu sisälläni. Ihan kuin hänet olisi tarkoituksella sinne laitettu. ”Sytytän äitini sisällä semmoisen valon ja voiman, koska kärsimyksen aika on nyt ohi”. Sen hän todella teki ja kärsimys loppui.
Kuiskaan tyttäreni korvaan edelleen usein: ”äidin pelastava enkeli”. Hän ei tiedä vielä sen todellista merkitystä, mutta jonakin päivänä kerron tarinan ihmeestä, joka herätti kuolleen sieluni henkiin.
Uutinen raskaudestani otettiin vastaan pelonsekaisin tuntein. Näin ihmisten kasvoilta ja kuulin heidän äänistään, miten he olivat suorastaan kauhuissaan. Olin minäkin, vähän. Mutta sisälläni oli ääni, joka kertoi kaiken järjestyvän. Se ääni vastasi myös kauhistelijoille: ”saattepahan nähdä”.
Selviytymistarina jatkuu uskossa omaan äitiyteen
Alkoi matka, joka tosiaan oli pelottavan tuntuinen. Astuin uuteen elämääni erittäin epävarmana ja vapisten. Miten elämää ylipäätänsä eletään, mitä teen, minne meen? Takanani oli kuitenkin kahdeksan vuoden masennusjakso, jonka pääteemana oli olla elämättä ja vetäytyä omiin oloihini tekemään hiljaista sisäistä kuolemaa.
En osannut ollenkaan toimia normaalissa maailmassa. Ihmiskontaktit pelottivat hurjasti, oli sitten kyse puhelinsoitosta neuvolaan, kaupassa käynnistä tai ihmisten kanssa ajanvietosta. Olinhan tuntenut pelkoa ja ahdistusta elämässä ennenkin, mutta ennen raskauttani turrutin tunteeni mm. päihteillä, mikä oli helpompi ratkaisu kuin pelon kohtaaminen.
Enää se ei ollut vaihtoehto. Alkoholi, lääkkeet ja tupakointi jäivät samana päivänä, kun tein raskaustestin. Minun vauvani oli pyhä, rakastin häntä heti niin paljon. Kahden vuoden riippuvuus oli helppo katkaista, koska mikään ei saanut satuttaa tai aiheuttaa pahaa vauvalleni, viimeisimpänä minä.
Pelottavien tilanteiden pakeneminen loppui myös. Ymmärsin, etten voi antaa pelon hallita elämääni. Minun piti itse olla vallassa ja ohjata elämääni haluamaani suuntaan. Muuten jäisin paikoilleni junnaamaan, eikä se saanut olla vaihtoehto.
Halusin tyttäreni kasvavan vahvaksi, itsevarmaksi naiseksi, jota kukaan ei satuttaisi. Naiseksi, joka pitää puoliaan ja tietää, miten häntä kuuluu kohdella. Jos halusin tyttäreni kasvavan tämän kaltaiseksi, niin miten se olisi mahdollista, jos hänen esikuvansa ja malli naisesta on äiti, joka ei edes uskalla soittaa ja varata aikaa lääkärille? Äiti, jolla ei ole ystäviä, koska sosiaaliset tilanteet pelottavat niin paljon? Joka on onneton ja yksinäinen, koska elämä on liian pelottava kohdattavaksi?
Tämä yksittäinen ajatus on ollut niin voimakas läpi elämäni: minkälainen esimerkki olen lapsilleni? Ei, peloilleni en antanut valtaa ja taivalsin aina eteenpäin. Samalla kasvoin henkisesti, hitaasti mutta varmasti. Vahvistuin päivä päivältä. Ajan myötä pelotkin hälvenivät. Tilalle tuli ajatus: pystyn mihin vaan!
Perheenlisäystä ja itsetunnon rakentamista
Vajaa kaksi vuotta tyttäreni syntymän jälkeen sain elämääni toisen mielettömän lahjan, poikavauvan. Poikani ei ollut ehtinyt täyttää vuottakaan, kun erosin lasteni isästä. Jäin yksin 2,5- vuotiaan ja 9 kk vanhan vauvan kanssa, joka ei muuten nukkunut juurikaan.
Tilanne tuntui hieman toivottomalta ja ryntäsin ratkaisuksi uuteen suhteeseen, mikä oli virhe. Suhde oli aivan hirveä, turvaton ja pelottava. Edellinen huono suhteeni kesti viisi vuotta, koska en osannut arvostaa itseäni tarpeeksi lopettaakseni sen aiemmin.
Tämä uudempi suhde kesti vain vuoden, koska olin jo oppinut niin paljon. Elämääni johdatteleva kysymys herätti ja ohjasi oikealle tielle taas. ”Minkälainen esimerkki olen lapsilleni, erityisesti tyttärelleni, jos he näkevät, että annan miehen kohdella minua näin ja tyydyn onnettomaan elämään?”. En tyytynyt, enkä ikinä enää aiokaan.
Nykyään, opittuani rakastamaan ja arvostamaan itseäni, en mieti elämää pelkästään lasteni näkökulmasta. Mietin ja kysyn itseltäni muitakin kysymyksiä, esimerkiksi; ”Mitä voisin tehdä, että minä saan ansaitsemani mahtavan, hauskan, jännittävän, unelmieni elämän, joka on täynnä iloa, naurua, onnea, menestystä ja rakkautta?
Muistutan itseäni vielä siitä, että ansaitsen tosiaan sellaisen elämän, koska olen ihana, rakastettava ja hyvä ihminen. Tätä en oppinut lapsuudessani, mutta miten ihanaa onkaan, että sen voi myös opettaa itselleen.
Onnekseni elämääni kuuluu myös paljon ihania ihmisiä, ystäviä ja siskoni, jotka ovat opettaneet minua luottamaan itseeni ja rakastamaan itseäni. Kasvun tiellä on turvallisempaa, kun tietää tukijoukkojen olevan lähellä. Tästä olen ikuisesti kiitollinen. En ole ollut yksin.
Ei tilanteen tarvitse olla niin toivoton kuin se minulla oli tavoitellakseen parempaa elämää. Eikä syyn tai motivaation tarvitse olla lapsi tai mikään muu vastaava. Se voi olla ajatus siitä, että tekee elämänlaatua kohentavia muutoksia, koska on sen velkaa tulevaisuuden minälle. Pitää vain tehdä päätös muutoksesta, jossa pysyy, tapahtui mitä vaan.
Päätös ja sen mukana tuoma fokus avaa eteen ikään kuin tien, jolla pysyttäessä tulee varmasti saavuttamaan tavoitteensa. Ja mikä se tavoite on? Mistä ikinä unelmoikaan.
Selviytymistarina on totta
Kahdeksan vuotta sitten makasin sängylläni ja silittelin vatsaani. Minulla oli silmät kiinni ja hymyillen mietin itseäni äitinä, ihmevauva sylissäni. Kuvittelin miltä elämämme tulee näyttämään. Näin itseni onnellisena, iloisena ja tasapainoisena. Olin unelmissani itsevarma nainen ja rakastava äiti. Näin miten lapseni leikki nauraen. Näin hänet kasvavan itsevarmaksi ja tasapainoiseksi lapseksi. Tunsin paljon rakkautta.
Voi kunpa tämä toteutuisi. Tämän on pakkoa toteutua. Kyllä se toteutuu. Ja niinhän se toteutui.
Unelma, päätös ja vahva syy muutokseen, siinä on kaikki mitä tarvitaan. Unohtamatta kuitenkaan kaikkein tärkeintä, omaa sisäistä ääntään, joka on varma eikä epäröi. Se kannustaa, kehuu ja pelon astuessa kuvioihin kertoo, että ei ole hätää, kaikki järjestyy juuri niin kuin pitää.
Ja kyllä vain, kaikki järjestyi. Tämä on selviytymistarina, ei kuvaus traagisesta kohtalosta.
Kiitos, kun luit.
Rakkaudella ja lämmöllä,
Sanni
Raskautta suunnittelevan hyvinvointi – varmista, että saat riittävästi näitä ravinteita
Yllätysraskaus järkytti juuri eronnutta Jenniä – ultrassa selvisi, että vauvoja onkin kolme!
Masennus raskausaikana on yhä yleisempää – Muista, että et ole yksin
