Miksi lasten äänet ärsyttää?
Päivä on lämmin. Pitkästä aikaa kesävaatteet ovat löytyneet päälle kaapin perukoilta. Mittari näyttää pariakymmentä ja varjossakin tarkenee lyhkäsissä helmoissa. Tätä on odotettu! Lasten kanssa on nyt niin helppo liikkua. Paitsi.
Lämpimien päivien yksi miinuspuolista on kuumat junat ja bussit. Etenkin junissa ilma seisoo ja itsekin pyyhin huulten yläpuolelta hikipisaran jos toisenkin. Reidet liimautuu yhteen. Juna on täysi ja se ei ainakaan paranna ilmanlaatua.
Tiedän jo valmiiksi että lapseni kitisee. Se ahdistaa minua. Yritän kaivaa laukusta yhtä sun toista viihdykettä. Ne kiinnostavat aina vain vähemmän ja vähemmän aikaa. Tiedän sen tietävän kohta itkua ja sylissä kiermurtelua.
Ennakoin tilannetta sen verran, että olemme lähellä välitilaa johon pujahdan itkevän lapseni kanssa jos tarve vaatii.
Minua hikoiluttaa, yritän pomputella, antaa vettä. Kaivan kassakuitteja, mitä vielä, vesipullo, se joskus kiinnostaa. Ei nyt. Nyt ei kiinnosta mikään. Lapsi alkaa itkemään, mutta ei mitään yhtenäistä itkua, ennemmin kitinää. Menen välikköön jossa lapsi onneksi rauhoittuu ja voin palata takaisin paikalle.
Hän ei kuitenkaan asetu vaan parkaisee uudestaan. Vieressä oleva henkilö katsoo asiakseen todeta ääneen kuinka pitää lapsista mutta haluaa pitää kuulonsa. Hän laittaa itselleen korvatulpat, koska hän ei kestä.
En ole itse tätä näkemässä koska olen jo välitilassa kuumasta ja väsymyksestä kitisevän lapseni kanssa. Kuulen tämän myöhemmin siskoltani, jonka kanssa olen junassa.
Välitilat ja vessat ovat tulleet erittäin tutuiksi
Mietin siinä välikössä, johon lähdin välittömästi lapsen aloittaessa kiukuttelun, että mikä siinä on, että lapsen äänet ärsyttävät, mutta vaunun muut äänet eivät. Humalaista huutaja porukkaa kyllä siedetään ja ehkä vähän naureskellaankin. Heistä kukaan ei lähde välikköön huutelemaan vaan porukka pysyttelee omalla paikallaan.
Lapsen ääni saa aikaan äsytystä. Se saa aikaan hermostuneita reagtioita ja mulkaisuja, vaikka se ei olisi edes itkua. Välillä tuntuu, että se, että ääni vain kuuluu lapselle jollainlailla ärsyttää. Lapsi saa näkyä, ei kuulua.
Siinä välikössä reilu vuodenikäistä lasta hiestä märkänä roikottaen mietin kuinka epäarvoisessa asemassa lapsiperheet oikein ovat.
Ikään kuin niitä tulisi vain sietää junien välitiloissa vaunuineen ja tavaroineen. Ne ovat tiellä ja tukkeena. Kahviloissa ja ravintoloissa. Vievät töissä kaikki hyvät loma-ajat. Tai sitten ovat koko ajan poissa kun lapsi muka sairastaa.
Mietin niitä jotka imettävät ja sitä kuinka niihin suhtaudutaan vielä nykypäivän Suomessa. Kuinka itseeni suhtauduttiin silloin kun vielä imetin. Välitilat ja vessat. Olkaa siellä pienten lastenne kanssa, ettei kukaan vaan häiriinny! Poissa silmistä.
Ai miksi syntyvyys laskee? Ehkä vessoihin ei mahdu enää enempää porukkaa.
Lue myös: Elämä ei lopu lapsiarkeen
