Yllätysraskaus pisti pakan sekaisin, eikä isästä ollut varmuutta
”28.4.2014 noin klo 07.40 tein raskaustestin, koska kuukautiseni olivat olleet myöhässä noin kuukauden.”
Näillä sanoilla alkaa orivesiläisen Jenni Kärjen kirjoittama synnytyskertomus.
”Olin silloin 22-vuotias ja juuri eronnut. Sanomattakin on selvää, että se oli suuri järkytys”, hän selventää.
Tunnelma oli hieman sekava, mutta Jenni tietää lastensa isän, vaikka isyyttä ei ole vahvistettu, eikä hän toistaiseksi aio sitä edes vahvistaa. Testiä tehdessään hän ei kuitenkaan tiennyt, että siitä starttaisi hänen elämänsä matka.
Nyt, viisi vuotta myöhemmin, hän on hyvin eri paikassa kuin kahden viivan piirtyessä puikkoon. Oikeastaan siitä alkoi myös kolmen uuden polun tarina – Liisan, Taimin ja Miian.
Jenniä epäilytti koko raskaus, koska mitään tuntemuksia ei juurikaan ollut. Ainut todiste oli pieni hailakka viiva testissä, joten mennessään ensimäiseen ultraan viikoilla 12+1 hän ei odottanut suuria.
Ennen raskautta ja etenkin eron jälkeen elämä oli hyvin baaripainotteista. Jenni rakasti laulaa karaokea, mutta alkoholia hän ei juonut kovinkaan usein.
”Olen aina ollut jollainlailla riippuvainen ystävistä ja perheestä”, hän sanoo ja jatkaa: ”Ja tulihan siinä niitä miehiä kun olin taas villi ja vapaa.”
Vaikka raskaus oli täysi yllätys, ei hänelle tullut mieleenkään keskeyttää sitä, joten siinä suhteessa päätös oli helppo.
Jenniä epäilytti koko raskaus, koska mitään tuntemuksia ei juurikaan ollut. Ainut todiste oli pieni hailakka viiva testissä, joten mennessään ensimäiseen ultraan viikoilla 12+1 hän ei odottanut suuria.
Kolmoset tulossa ja ihan yksin
”Ensin onniteltiin kaksosista”, Jenni kertaa. ”Sitten huomattiin, että ei, täällähän on vielä kolmaskin syke!”
Kaksi vauvoista olivat samassa istukassa, joka herätti kolmosraskauden lisäksi huolta paikalle hälytetyssä lääkärissä.
”Minulle ehdotettiin osakeskeytystä. Se oli lääkärin mukaan ainoa mahdollisuus, koska kolmosilla on huono ennuste selviytyä. Siinä sitten varattiin aikaa Naistenkilinikalle Helsinkiin, että pääsen asiantuntijan kanssa juttelemaan kolmosten mahdollisuudesta selvitä ja mitä osakeskeytyksellä oikein tarkoitetaan.”
Jenni on aina ollut aborttia vastaan ja nyt hänen piti päättää kenet lapsistaan tappaa.
”Siltä se tuntui”, hän kuvailee. ”Miten sellaista voi päättää kukaan, ei äidin kuuluisi sellaista päättää.”
Helsingissä oltiin onneksi toista mieltä, sillä kolmosten mahdollisuudet selvitä nykyaikana ovat roimasti parantuneet. Jenniä seurattaisiin kahden viikoin välein Naistenklinikalla, koska hän asui silloin Hyvinkäällä ja myöhemmin seurantaa jatkettiin Tampereen yliopistollisessa sairaalassa.
Neuvolassakaan ei tarvinut tämän takia niin usein käydä, koska seuranta hoidettiin sairaalan puolella. Elämä hymyili hiukan ja 1.9.2014 Jenni muutti takaisin Orivedelle lähemmäs omaa äitiään.
Uskoin siihen että pärjään
”Kyllähän se herätti pelkoa kun on kolme lasta tuloillaan. Kuinka pystyn yksin kasvattamaan kaikki, miten voimavarat riittävät kolmen vauvan kanssa ja saanko riittävästi apua ja tukea”, Jenni muistelee.
”Kyllähän noita kysymyksiä itsellä riitti.”
Jenni oli ennen raskautta aina liikkellä kavereidensa kanssa. Raskaus muutti kaiken ja ei enää voinutkaan tehdä mitä halusi. Se on iso muutos, ihan jokaiselle.
”Lopulta luotin vain itseeni ja omiin vaistoihini. Uskoin siihen, että pärjään. Eihän tässä oltaisi nyt jos en olisi onnistunut”, Jenni toteaa.
Ja se on totta. Nykyään valokuvista katsoo onnellinen ja oman arvonsa tunteva äiti. Aina ei ole ollut niin.
”Lääkärit tekivät minusta ennakoivan lastensuojeluilmoituksen, se toi kyllä ongelmia”, Jenni harmittelee.
”Syyksi riitti se, että olin yksin ja odotin kolmosia. Ne oli sitä mieltä, että mun olisi pitänyt mennä joko ensikotiin tai päiväperhoon, jotka oli tarkoitettu päihdeongelmaisille vanhemmille. Nuoruudessa olin käyttänyt reippaammin alkoholia, mutta ennen raskautta vain ehkä kerran kuussa. Se oli heidän mielestään liikaa. Ne pelkäsi, että ratkean juopottelemaan, jos arki käy liian raskaaksi”, hän toteaa.
Jenni kertoo, että kun hän ei suostunut, häntä peloteltiin kauhutarinoilla siitä, kuinka jokaisella lapsista voi olla koliikki ja erilaiset rytmit.
”Kaikenlaisia kauhutarinoita mulle kerrottiin, kuten etten saisi ikinä hengähtää. Pahinta oli kuitenkin se, että lapset uhattiin viedä suoraan sairaalasta, jos en suostu heidän ehtoihinsa”, Jenni muistelee.
Jenni kertoo kaivanneensa luottoa ja että hänen arviointikykyään olisi kunnioitettu.
Pelko varjosti sairaala-aikaa
”Pahin pelkoni oli, että multa vietäisiin lapset pois. Sitä pelkäsin joka ikinen päivä sairaalassa”, Jenni sanoo.
”Loppujen lopuksi sairaalan väki sanoi, että ei lapsia viedä yhtään mihinkään ja että mä hoidan äidin roolini hienosti. Lääkärien ja hoitajien mielestä olisi hyvä jos saisin apua kotiin”
Tytöt syntyivät sektiolla raskausviikolla 32+5 ja olivat sairaalassa kuukauden ennen kotiinpääsyä.
”Olin siellä tyttöjen kanssa aamusta iltaan”, Jenni kertoo.
Onneksi se aika on jo takanapäin.
Jenni sai kotiinpääsyn jälkeen apua neljä kertaa viikossa, mutta koki sen enemmän haittaavan kuin auttavan. Jenni koko saavansa jatkuvaa arvostelua ja hänestä tuntui, että hänen sanojaan vääristeltiin ja, muuteltiin mielivaltaisesti.
Lopulta hän otti yhteyttä lastensuojeluun ja toivoi työntekijän vaihdosta. ”Tässä tapauksessa vaikka apua oli saatavilla se kääntyi itseään vastaan ja tuotti enemmän työtä kun auttoi siinä” Jenni toteaa.
”Kunnalliselta puolelta tuli sen jälkeen ihanat työntekijät”, Jenni kertoo. ”Uskaltaltakaa vaatia itsellenne oikeanlaista apua”, hän rohkaisee muita samankaltaisessa tilanteessa olevia.
”Tytöt nukkuivat niin paljon. Enkä saanut itse nukuttua kun meillä oli joku, joten myöhemmin katsottiin, ettei sille avulle ole tarvetta” Hänen äitinsä kävi kuitenkin auttamassa jokapäivä.
Tällä hetkellä Jenni pyörittää taloutta yksin, eikä koe sen olevan niin vaikeaa, vaikka haastavaa se välillä onkin. Uudelle suhteelle ei juuri nyt ole aikaa, eikä oikein tahtoakaan.
Jennin viesti monikkoperheille on: ”Kaikesta selviää kun ei tee asioista liian hankalia.”
Se kyllä kuulostaa hyvältä viestiltä ihan meille kaikille.
Puhumme vielä hetken menneistä, koska ne värittivät ikävästi vielä raskausaikaakin. Sellainen oli se elämä silloin ja nyt on nyt. Kaikki on muuttunut ja hyvään suuntaan. Vaikka alku olikin hieman jähmeä, niin Jenni kokee kasvaneensa tyttöjen myötä kohti aikuisuutta.
Entiseen ei ole paluuta ja hyvä niin.
”En edes osaa enää kaivata sitä, entistä elämää, vaikka onhan tässäkin omat haasteensa. Nyt on paljon parempi. Kyllähän tästä perheestä yksi puuttuu ja se on se mies, mutta sen aika tulee sitten kun on tullakseen”, Jenni toteaa.
Lähdin tekemään artikkelia Jennistä kolmosten äitinä, mutta tästä tulikin tietynlainen äitiyden menestystarina. Kiitos.
Jenniä ja kolmosia voit seurata täältä
Lue myös: Kolmoset – Meille tuli triplat!
