Perhe-elämä on kiiltokuvia ja kauhukuvia
Tuutin täydeltä mielipiteitä perhe-elämästä ja siitä, voiko lasten kanssa olla ravintolassa, junassa, lentokoneessa, jopa bussissa. Olemmeko me kenties Euroopan lapsikielteisin maa, jossa lapset eivät saa näkyä eikä kuulua. Kiltti lapsi on näkymätön lapsi, niin on opetettu. Lapset eivät saa vängätä tai kiukutella, vaikka olisivat väsyneitä ja kauppareissu pitkän hoitopäivän jälkeen uuvuttaa myös vanhempaa. Vanhempi saa kiukutella, mutta lapsi ei. Ravintoloissa lapset eivät saa näkyä, mieluiten ollenkaan. Meluava juhlijaporukka kyllä siedetään, mutta ei lapsia.
Kuitenkin koko ajan puhutaan siitä, että lapsia pitäisi tehdä enemmän. Perhe-elämä koetaan usein kuormittavana ja yllättävän moni pari eroaa kun lapset ovat ihan pieniä. En ihmettele. Monella on vauvavuoden aikana taloprojektit päällä ja vastuu lapsesta jää täysin toisen vanhemman harteille. Kolikon kääntöpuolena puoliso rakentaa unelmien kotia joka päivä töiden jälkeen. Aikaa ei ole kuin kiukkuisiin tervehdyksiin ovenraossa. Perhe-elämästä usein nostetaan esille vain ne raadollisimmat puolet, vaikka oikeasti siihen mahtuu pala taivasta. Lapsi tarvitsee sinua vain hetken, ja se hetki on yksi silmänräpäys.
Perhe-elämän ei tarvitse olla täydellistä ollakseen toimivaa
Itse olen kantapään kautta opetellut, ettei kaiken tarvitse olla täydellistä, ei sinnepäinkään. Joskus täydellisintä on epätäydellisyys. Olen enemmän kuin tyytyväinen, että me olemme hylänneet kaikki turhat projektit ja kumpikin keskittyneet lapsiarkeen. Sen voin sanoa, että rankkaa tämä välillä on ollut, vaikka turhat onkin karsittu, saatika jos tässä olisi sata muuta rautaa tulessa.
Olimme vuosi sitten Lontoossa ja odotin viikoilla 32 kuopusta. Menimme minne tahansa, minut otettiin huomioon. Museoissa tarjottiin tuolia, metroissa sain tilaa. Ravintoloissa pöytä etsittiin aina alakerroksesta, vaikka sanoin ettei minulla ole estettä portaiden kiipeämiseen.
Tuo huolehtiminen oli minusta jopa kiusallista, vaikkakin kyllä se hyvältä tuntui. En vain ollut tottunut sellaiseen. Suomeen palattuamme erityiskohtelu loppui ja ovet pläjähtivät päin näköä vanhaan tuttuun tyyliinsä. Jos jo syntymättömään lapseen suhtaudutaan ajatuksella, että raskaus ei ole sairaus ja sen vuoksi ei tarjota sitä penkkiä bussissa, ei tarvitse kovinkaan monimutkaista päättelyketjua siihen, miten jo syntyneeseen lapseen suhtaudutaan.
Perhe-elämä on arvovalinta
Vaikeina aikoina perhe-elämä prioriteettina valitaan joka aamu uudestaan. Väsyneenä kuulee vain kaikki negatiiviset asiat, varsinkin kun ne ovat niitä mitä rakastaen kerrotaan. Tuntuu oudolta, että lapsiarjesta ei saisi nauttia ilman että sitä pitää selittää. Perhe elämä on myös asenne. On päiviä kun mikään ei suju, silloin ei edes kannata satsata mihinkään, se päivä nyt kokonaisuudessaan sattuu olemaan yksi lattialle pudonnut käytetty suodatinpussi. Silloin istu sohvalle, juo kahvi ja siivoa vasta sitten.
Lue myös:
Elämä ei lopu lapsiarkeen – “Parisuhde parani, matkustelemme enemmän”
