Lähtölaskenta kotiäitiyden lopulle
Loppukesän ja alkusyksyn suurin stressin aihe on ohi; sain kuopukselle päiväkotipaikan. Eilen laskeskelin, että karkealla arviolla jäljellä olisi enää seitsemän viikkoa kotiäitiyttä, ja sitten on kotiäitiys loppu.
Onhan tässä saanut olla kotona jo pitkän tovin.
En olisi ikinä uskonut itsestäni, että olisin kotiäitinä melkein kolmen vuoden ajan.
Esikoisen pistin päiväkotiin himpun verran alle kaksi vuotiaana, ja palasin töihin. Mutta rehellisesti sanottuna, on tässä tunteet ihan sekaisin. Onhan tämä yhden aikakauden loppu, ja samalla toisen alku.
Taloudellisesti ja sosiaalistumisen vuoksi olen kaivannut töihin jo hetken verran. Yritin saada alunperin päiväkotipaikkaa jo kesälle, mutta onni onnettomuudessa sitä kun ei saatu, niin vietettiin kyllä ainutlaatuinen kesä! Ja oli ihana lomailla, reissata, kokea uusia asioita, ja mikä tärkeintä – olla lasten kanssa. Kotihoidontuki on määrällisesti todella pieni, ja luo pienen stressin taloudellisesti, joten nyt on oikea aika palata töihin.
Olen myös huomannut sosiaalistumiseni heikentyneen roimasti.
Olen aina ollut todella ujo ihminen, eikä ulospäinsuuntautumista helpota yhtään se, että päivittäiset keskustelukumppanini ovat alle kuusi vuotiaita riitapukareita. Paluu ihmisten ilmoille houkuttelee todella paljon.
Alunperin olin suunnitellut olevani kuopuksen kanssa kotona vuoden, ja tätähän varmaan moni suunnitteleekin? Jostain kumman syystä sitä mielummin viettää ne kasvun vuodet tiukasti pienokaisensa kanssa, kuin kuulee päiväkodin tädeiltä kuinka lapsi on oppinut kävelemään ja puhumaan. Ja vaikka palo on kova päästä takaisin työelämään, niin kyllä mä nautin lasten kanssa kotona olemisesta. Onhan tämä ihanaa, vaikka joskus onkin samankaltaisia päiviä, niin ne antavat niin paljon itselle, ja näkee kuinka lapsetkin nauttivat ennen tiukkaa rutinoitumista.
Kuopus sai paikan isojen lasten ryhmästä, mikä hieman jännittää itseäni.
Rehellisesti sanottuna, olen muovannut pojastani pahimman luokan mammanpojan.
Hän on niin kiinni minussa, ja palvelu pelaa lusikoiden ruokaa suuhun ja pienestäkin itkusta sylittelyyn. Pelottaa, kuinka tuo pieni ja herkkä poika pärjää siellä isojen lasten kanssa, ja kuinka hän oppii oikeasti pakon edessä itsenäistymään. Onhan hän kyllä todella reipas poika, ja varmasti pärjää ja oppii – mutta täytyyhän pumpulissa kasvattavan äidin nyt hieman olla huolissaan.
Esikoinen puolestaan ei malta odottaa uutta arkea. Hän laskee jo viikkoja, ja kohta päiviä, milloin saa eskarikavereidensa kanssa leikkiä kunnolla. Ja ymmärtäähän tuon, nyt hän on esikoulussa tasan neljän tunnin ajan, jolloin esiopetusaika loppuu ja vapaan leikin aika alkaa, ja juuri silloin pamahtaa äiti hakemaan – juuri kun on barbit kaivettu laatikosta ulos. Eskariopettajat olivat jo sitä mieltä, että tyttö voisi jo nyt jäädä sinne täyspäiväisesti, mutta periaatteeni eivät anna periksi laittaa lasta hoitoon niin pitkään, kuin itse olen kotona. Tyttö pärjää aivan varmasti todella mahtavasti pitkän päivän leikkien ja oppien.
Pieni murheenkryyni on oma työtilanteeni, joka luonnollisesti aiheuttaa stressiä tulevaisuuden suhteen. Yritän vahvasti uskoa siihen, että asiat järjestyvät aina, sillä ne ovat vain asioita, eli toivon mukaan työllistyn itselleni mahdollisten työaikojen puitteissa.
Viimeiset viikot siis käsillä lomailua, vailla suurempia suunnitelmia. Arkemme koostuu tällä hetkellä tytön esikoulusta, ja kuopuksen kerhoharrastuksesta. Niiden ympärille rakennetaan arkipäivämme, ja viikonloppuisin keksitään kaikkea kivaa. Jännityksellä odotetaan uutta arkea, miltähän se elämä silloin näyttää?
