Meidän poika ei ole hyvä jääkiekossa, eikä se muuten osaa jalkapalloakaan. Kaikki mikä liittyy liikuntaan tai koordinaatioon on hänelle tuskallisen vaikeaa. Hän on itse asiassa motorisesti niin jälkeenjäänyt, että olemme hieman huolissamme siitä, mikä hänestä tulee isona. Ala-asteen joukkkuepeleissä hänet valitaan aina joukkueeseen viimeisten joukossa: kukaan ei halua niin kömpelöä ressukkaa joukkueensa taakaksi. Yleensä hän tulee liikuntatuntien jälkeen kotiin allapäin, selvästi masentuneena.
Miksi halusin avautua tästä sinulle? Sen takia, koska kun olimme 2- ja 4-vuotiaiden tytärtemme kanssa viikonloppuna puistossa, korviini osui jotain todellista hepreaa.
Se oli jotain niiiiiiin uskomatonta mongerrusta, että ymmärsin siitä jo-ka-i-ki-sen sanan.
Se jäi vaivaamaan minua todella pahasti. Se raapii edelleen selkäydintäni, ja koskettaa sydäntäni niin pahasti, että mieleni tekisi oksentaa verta. Sen sijaan, että tekisin sen vessassa lastemme jo nukahdettua, oksennan sen kaiken nyt sinun syliisi. Älä kuitenkaan vihaa minua, sillä teen sen rakkaudestani lajiin: sekä jääkiekkoon että jalkapalloon, mutta myös tanssiin, matematiikkaan ja taiteeseen.
Näin lannistaja lannistaa sinunkin lapsesi
Olimme vasta saapuneet puistoon. Tytärtemme temmeltäessä ympäriinsä keinuissa, liukumäissä ja ties missä, pysähdyn hetkeksi seuraamaan noin 3-vuotiaan pojan iloista leikkiä. Hän on puistossa mummonsa kanssa ja heidän iloinen leikkinsä on kestänyt selvästi jo pidemmän aikaa. Poika leikkii onnesta soikeana, mummo on pukenut päälleen lannistajan naamarin.
Kun poika yrittää kiivetä liukumäkeä väärään suuntaan, mummo kannustaa häntä: ”Ei taida onnistua. Siinä pitää olla nopea.” En kiinnitä tähän vielä huomiota, vaan hymyilen. Perusmeininkiä.
Seuraavaksi poika laskee liukumäkeä. Epäonnekseen hän jää liu’un päätyttyä istumaan liukumäkeen muutamaksi sekunniksi, joten mummo kannustaa häntä: ”Miksi ihmeessä sä siihen jäät ihmettelemään! Joku ajaa kohta sinua päin ja menet tuusan nuuskaksi.” Perusmeininkiä, ajattelen, mutta nyt korvani ovat jo höröllä.
Poika yrittää taas kiivetä liukumäkeä ylös väärään suuntaan. Mummo ei luovu kannustajan roolistaan: ”Et sä siitä ylös pääse! Haha, loppuuko kaura ranteesta? Mähän sanoin, siinä pitää olla nopea.”
Poika ei luovuta hevillä, vaan ampaisee taas vauhtiin. Mummo säestää vierellä: ”Ei onnistu! Lopeta jo.”
Kaikki on ohitse yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin. En halua kuulla enempää, jatkan matkaani. Mielessäni kerron tuon 2-minuuttisen tapahtuman kymmenellä, toistettuna 365 kertaa vuodessa, seuraavan 10 vuoden ajan. Ajatus satuttaa minua.
Me vanhemmat ymmärrämme, että kun laitamme kanaa yön yli marinaadiin, niin riippumatta marinaadin mausta tai kanan omasta tahdosta, marinaadi tarttuu häneen joka tapauksessa. Mutta ymmärrämmekö me omien henkisten marinaadiemme vaikutuksen pienokaisiimme?
Vaikka meillä ei tarinan alun poikaa olekaan, niin olisi mahtavaa, kun kellään meistä ei olisi. Voisi olla aika riisua lannistajan naamarit pois. Tuska meni jo.
>> Lue täältä, mikä virhe estää lasten optimaalisen motorisen kehityksen
