Viisivuotias eskarilainen
Noniin, nyt on taas se aika vuodesta, kun on saanut herkistyä, tirauttaa pari kyyneltä, ja huomata taas, kuinka isoja ne omat lapset ovatkaan. Takana on siis eiliset kevätjuhlat, kerhoharrastuksen päättyminen, ja nyt on pikkuneiti virallisesti tuleva eskarilainen.
Muistatteko ne ajat, kun päiviteltiin vauvan olevan kuukauden ikäinen, puolen vuoden ikäinen, ja äkkiä se aika hurahti, ja pieni vauva täyttikin jo vuoden? Kun ollaan tässä vaiheessa elämää, että isoimman lapsen selkeä virstanpylväs on saavutettu, ja hänestä tulee esikoululainen, tuntuu niin naurettavalta joskus päivitelleen vauvan olevan JO kahden kuukauden ikäinen.
Nyt on se hetki, kun voisin kysyä tosissani, että mihin se aika on mennyt?!
Reilun kahden kuukauden päästä tuo minulle niin iso ja samalla niin pieni esikoislapseni astelee reppu selässä esikouluun. Aloittaa koulutaipaleensa, ja siitä vuoden päästä menee jo ensimmäiselle luokalle. Mä en kestä. Nämä vuodet ovat menneet todella nopeaa, mutta onneksi ollaan osattu elää hetkessä ja nauttia myös siitä ajasta. Mä olen niin onnellinen, että olen saanut olla hänen kanssaan kotona, lukuunottamatta yhtä päiväkotivuotta. Olen saanut nähdä hänen kasvavan, kehittyvän, ja se olen ollut minä, joka on kokenut ne uhmat, ilot ja surut, ja ensimmäiset asiat hänen kanssaan.
Viisivuotias kokee suurenmoista ylpeyttä astellessa esikouluun viisivuotiaana, kun suurinosa koulukavereista on jo kuusivuotiaita. Hieman kauhistuttaa se, miten kuitenkin viisivuotias on niin erilainen, kuin vuotta vanhemmat lapset.
Mutta uskon vahvasti siihen, että ryhmäpaine kasvattaa ja opettaa.
Viisivuotias on jo iso lapsi, mutta silti niin pieni. Ehkä pahinta tässä elämässä on se, että pitää omaa lastaan isona, ja vuoden päästä huomaa, että hitsi vie, sehän oli silloin vielä niin pieni, miten siitä osasikaan mielessä tehdä jo ison tytön?!
Meillä halutaan ja kaivataan syliä ja läheisyyttä todella paljon, mikä on minun mielestäni aivan ihanaa. Koen, että olen saanut kasvatettua lapseni niin, että tunteiden näyttämistä ei tarvitse pelätä. Musta on ihana olla se tukipilari, ja vaikka välillä ärsyttää ja väsyttää uhmailut, niin se, että lapset uskaltavat purkaa minuun ne itkut, harmitukset ja ilot, tuo niitä pieniä onnistumisen fiiliksiä vanhempana.
Meillä on selvä vaihe, jossa yritetään kasvaa siitä pienestä tytöstä isoksi tytöksi. Enää ei niinkään kiinnosta pikku kakkoset, eikä varsinkaan pikkuveljen Ryhmä Haut. Nyt katotaan Winxejä, koska kuulemma se on isojen tyttöjen ohjelma… Hiekkakakkujen teko alkaa olla hieman tylsää, mutta puistossa kiipeillään ja temppuillaan kiipeilytelineissä. Hirveän kova oma tahto, ja ymmärrys eri asioista tulee ilmi päivittäin. Myös suhteellisen kova viisastelija löytyy tuon pienen ulkokuoren alta. Mutta on se pohjimmiltaan niin ihana. Koen pitäväni kovaa kuria, mutta vastapainoksi meillä on aivan mahtavaa yhdessä. Yhtenä iltana viikossa vietetään tyttöjen iltaa. Katotaan leffaa ja lakataan varpaankynsiä.
Aivan parhautta saada omasta tytöstä paras ystävä.
