somemutsit

Somemutsit – Eikö se kännykkä irtoa kädestä ollenkaan?

Somemutsit – Eikö se kännykkä irtoa kädestä ollenkaan?

Aluksi hiukan taustaa ja pohjustusta omasta lapsuudestani. Perheeseen kuului ”alusta loppuun” asti isä, äiti, veli ja minä. Rahaa ei ollut kovin paljon, silti meiltä ei puuttunut koskaan mitään. Koti oli aina puhdas – koska isä oli intohimoinen siivoaja. Äiti rakasti ruuanlaittoa – se oli sellaista peruskotiruokaa; perunaa ja lihakastiketta, kaalikääryleitä (yök, että inhosin niitä), lihapullia ja perunamuusia. Aamulla puurot ja iltapäivällä kiisseli ja hapanleipä ja sitärataa.

Kaupasta ei ollut oikein varaa ostaa valmiita pullia tai leivoksia kakuista puhumattakaan, joten ne olivat aina kotitekoisia. Inhosin syömistä – olisin mieluusti elänyt pelkillä appelsiineilla. Olinkin kovin pieni ja laiha. Enpä ole enää.

Sosiaalista elämää, ei some-elämää

Oma lapsuudenperheeni on aina ollut erittäin sosiaalinen. Meillä kävi paljon vieraita ja meitä myös kutsuttiin paljon kylään. Yleensä me oltiin veljen kanssa aina mukana, kun oltiin pieniä.

Saatiin kasvaa tavallisessa perheessä, jossa lapsia rakastettiin enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Kun oli vieraita, lapsille tarjoiltiin ensin sapuskat, ja sen jälkeen vanhemmat saivat rauhassa syödä oman illallisensa ystäviensä kanssa, kun me penskat keskityttiin leikkimään. Erittäin toimiva systeemi, suosittelen kokeilemaan.

Ennen oltiin läsnä, mites nyt?

Vähän sellaisella perinteisellä mallilla mentiin, että isä tienas varsinaiset rahat perheeseen, ja kun äiti oli taitavampi rahankäyttäjä, niin hän sitten huolehti, että ne myös riittivät kaikkeen, hoiti kokkauksen ja pyykkäyksen.

Klo 17 syötiin kaikki yhdessä – joka päivä. Vanhemmallakaan iällä ei ollut lupa olla pois ruokapöydästä.

Siinä käytiin läpi päivän tapahtumat, suunniteltiin mitä tehdään viikonloppuna, kuka kavereista tulossa yökylään, mitä koulussa oli ollut ym.

Vanhemmat olivat LÄSNÄ. Vanhemmat KUUNTELIVAT. Vanhemmat olivat tietoisia, mitä päivän aikana on tapahtunut. Näkivät heti silmistä ja olemuksesta, jos jokin oli pielessä.

Illalla nukkumaan mentäessä joko isällä tai äidillä oli aina aikaa lukea satu. Tää kaikki kuulostaa nyt kirjoitettuna melkein kliseiseltä, mutta näin meillä toimittiin. Se, jos mikä, loi turvallisuuden tunteen.

Säännöllisyys, päivän rutiinit ja läsnäolo. Hyvä resepti kasvamisen matkalla.

somemutsit

Mitä tekee tämän päivän vanhemmat, äidit?

Suuri tragedia tämän päivän lapselle on äidin kännykkä. Se, joka ei irtoa äidin kädestä oikeastaan missään vaiheessa aamua, päivää, iltaa. Ei edes yöllä, koska sen vieressä nukutaan, ja aina välillä on pakko vilkaista olisko joku taas peukuttanut postausta tai tykännyt jaetusta kuvasta tai peräti kommentoinut kannustavasti (tietysti, eihän siellä muuta saa tehdä tai joutuu perustelemaan vähän pidemmän kaavan mukaan mielipiteensä – tää erityisesti naurattaa meikäläistä joka voi jo tässä iässä sanoa aidosti oman mielipiteensä ja jättää kommentit omaan arvoonsa).

Onko tykkäys Facessa tärkeämpi kuin perhe?

Voisivatko nämä somemutsit jättää kännyt pois kädestään, kun tulevat kotiin. Keskittyä lapsiin ja puolisoon (mikäli sellainen sattuu asumaan saman katon alla).

En usko, että niinä muutamina tunteina, kun lapset ovat hereillä, ketään hylätään somessa. En usko, että kukaan ystävä tai somefrendi loukkaantuu, jos ei somemutsi heti reagoikaan jokaiseen twiittiin, postaukseen. Ja jos loukkaantuu, niin oliko se sittenkään frendi vai pelkkä oma illuusio jonkun välittämisestä.

Tykkäys Facessa vai lapsen rakastava katse?

somemutsit

Somemutsi – somefaijakin tietty – toimii esimerkkinä lapselle kuinka ollaan läsnä. Eli kroppa on, mutta ajatukset ja katseet ovat jossain aivan muualla missä niiden pitäisi olla. Lapsi kun oppii matkimalla.

Laitetaanko lapselle padi käteen, kun pitäisi olla vieressä ja lukea iltasatua? Jääkö lapsi yksin katsoessaan lapsille tarkoitettua ohjelmaa? Mistä hän silloin saa vastaukset mieltä askarruttaviin kysymyksiin päivän tapahtumista? Ja mistä turvallisen halauksen?

Lapsesta tulee helposti levoton ja ärsyyntynyt, ja uusi aamu saattaa alkaa huonoissa merkeissä eikä tarhaanmenokaan tunnu kivalta, jos edellisen päivän kysymykset ovat jääneet vaille somemutsin vastausta ja paras turva onkin karvanalle.

Pystytkö olemaan ilman mobiilihärpäkettä?

Somemutsit – koettakaa olla yksi viikko ilman minkäänlaista mobiilihärpäkettä, kun olette lapsenne kanssa. Veikkaan, että sekä somemutsi itse että myös lapsi ovat paljon rauhallisempia ja iloisempia ja kohtaavat huomisen levollisin mielin.

Kaikille toivon läsnäolon taitoa ja mukavaa kesän alkua.

Pia Kärkkäinen

Kirjoittaja on paljasjalkainen helsinkiläinen. Elokuussa 60-vuotta täyttävä, 2 aikuisen tyttären ja neljän (Roope 12v, Luca 9v, Casper 7v, Amanda 7v) lapsenlapsen mummi.

Naimisissa ensi vuonna 40 vuotta, saman miehen kanssa. Kasvanut itse kaksilapsisessa perheessä, johon lisäksi kuului isä, äiti ja 3 vuotta vanhempi veli.

Työskennellyt ikänsä markkinointiviestinnän parissa ja aloitti 34-vuotiaana yrittäjäuran perustamassaan mainostoimistossa. Elää nykyisin rahastoeläkesäästöillä ja tekee samalla bisnestä omistamassaan digitoimistossa sekä terveystuotealalla silloin kun siltä tuntuu.

Harrastuksena hevoset/kouluratsastus ja kasvatustoiminta (tällä hetkellä Saksan Hannover-kasvattajan roolissa). Matkustanut ympäri maailmaa ja matkustaa edelleen aina, kun se on vaan mahdollista.

Motto: asenne ratkaisee.

Kommentoi alle oma mielipiteesi

Tilaa uutiskirje

Liity tästä suositun uutiskirjeemme saajaksi ja saat rahanarvoisia vinkkejä vauva-arkeen.

Takaisin ylös