En minä ainakaan. Maj Karma laulaa tulevaisuudesta ja sitähän minäkin tämän viikon lapsiarkiajatuksessani yritän lapselleni järjestää – kaunista tulevaisuutta.
Kaneuden ihastelua saatetaan joskus pitää turhamaisena. Edellä mainitun perusteella olen varsin turhamainen. Nautin visuaalisuudesta ja usein kiinnitän silmääni miellyttäviin asioihin huomiota. Kehun ihmisten kauniita vaatteita ja koteja sekä ihailen yksityiskohtia.
Myös lapsiarjessa kauneuden ihannointini kuuluu. Joka päivä huudahdan taaperolleni:
Miten joku voi olla noin kaunis!
Minusta taaperoni on varsin kaunis, ihana ja söpö. Kutsun häntä myös usein tyylikkääksi. Kehun hänen pitkiä ripsiään ja ihania kiharoita. Huomaan miten hän hehkuu ylpeydestä kaunis vaate päällänsä. Hän on kokonaisvaltainen luomus ja itsessään niin kaunis, että meinaan pakahtua.
Jos joskus olen tuntenut huonoa omaatuntoa lapseni ulkonäön kehumisesta, luettuani tämän Jari Sinkkosen haastattelun en enää tunne niin. Artikkelin ensimmäisen kohdan mukaan Suomessa lasta on totuttu kutsumaan reippaaksi ja ahkeraksi, mutta ulkonäön kommentointia vältetään, ehkä jopa paheksutaan.
Miksi? Yksikään lapsi tuskin kärsii positiivisista sanoista. Ja kuten sanottu klisee ”silmät ovat sielun peili” pätee myös lapsiarjessa. Vanhemman katse on lapsen peili ja minä haluan kylvää taaperoni sieluun kauneuden siemenen.
Haluan että hän tietää olevansa paitsi viisas ja rohkea niin myös kaunis ja kaikin tavoin valloittava.
En millään jaksa uskoa, että hänen itsetuntonsa saisi liikaa buustia ihastelemisesta tai hänen realismin tajunsa jäisi kehittymättä. Elämän kauheus ja rumuus ei varmasti jää keneltäkään pitkässä juoksussa huomaamatta.
Mielestäni lapsuus ja lapset ovat yksi kauneimmista asioista elämässä, eikä minulla ole mitään tarvetta säästellä sanojani sen saralla.
Jokainen lapsi on kaunis!
Lue myös menneiden viikkojen lapsiarkiajatukseni:
