Äitienpäivä sydämessäni
Vietin eilen äitienpäivää, joka oli minulle äitinä kuudes sellainen. Aivan älytöntä, jo kuudes vuosi äitinä, minne se aika juoksee?
Vaikka olen äitienpäivää viettänyt jo useita vuosia omien lapsieni kanssa, oli tämä vasta ensimmäinen äitienpäivä – kun se päivä meni tunteisiin.
Äitienpäivää edeltävänä lauantaina oli lapsettomien lauantai. Mä muistan, kuinka parikymppisenä sain kuulla, että en pysty välttämättä ikinä saamaan lapsia. Silloin vastaanotin sen tiedon suhteellisen neutraalisti, sillä ei suunnitelmissa edes ollut lasten hankinta. Kuitenkin hassusti kävi, ja tulinkin aika pian tuon jälkeen raskaaksi.
Mutta niinhän sitä sanotaan, elämässä parhaimmat asiat tulevat, kun niitä ei osaa odottaa.
Viisi ja kaksivuotiaan äitinä en voinut olla ajattelematta lauantaina, mitä jos olisin lapseton? Mä en lähtenyt piirtelemän mielessäni itsestäni urakuvia tai ajattelemaan asioita, joita on lapsettomana helpompi tehdä ja toteuttaa, vaan sitä tunnetta, minkä lapset minulle tuovat – ja sitä ei vain olisikaan.
Jos nyt lähdetään ihan alusta asti kuvittelemaan lasten saamista, niin jo pelkkä raskaus on niin maaginen asia. Mutta se, kun sun lapsesi syntyy, ja sä saat sen pienen avuttoman, pehmeän, pienisormisen olennon syliin – se on maailman paras asia, se on jotain, mitä ei mikään ikimaailmassa korvaa. Se hetki, kun sä olet tuonut tähän maailmaan yhden pienen ihmisen lisää, se vauvantuoksu, se rakkauden määrä, ei sitä voi ikinä kokea ketään muuta kohtaan, kuin omaa lastansa. Ja se rakkaus syvenee. Se syvenee päivä päivältä, vuosi vuodelta, kuhmu kuhmulta, pipi pipiltä.
Mun mielestä se on niin väärin, että ihmiset, jotka olisivat valmiita antamaan mitä vain omasta biologisesta lapsesta, eivät saa kokea tätä kaikkea. Onneksi on hoitoja, onneksi on adoptioita, eikä ikinä voi tietää, jos hoidot auttavat, tai ehkä joskus vain luonto hoitaa asian eteenpäin.
Se olo – kun mulla ei olisi tätä lasten rakkautta, kun mulla ei olisi mun kahta lasta, joita rakastaa, joille olla äiti – mä en rehellisesti sanottuna tiedä, mikä ihme mun elämäni prioriteetti silloin olisi. Enkä lähde asiaa miettimäänkään, sillä kaikista vaikeuksista huolimatta mä olen kiitollinen, onnellinen ja siunattu kahden lapsen äiti.
Kaikki ne unettomat ja valvotut yöt, hermojen kiristelyt uhman aikana, sadannen ei:n kohdalla menetetyt äänet, lukemattomien niskapaskojen siivoamiset, se kaikki on niin pientä verrattuna siihen rakkauteen, mikä vallitsee vanhemman ja lapsen välillä.
Nyt mä taisin ensimmäistä kertaa ymmärtää, mitä isoäitini tarkoitti joskus sanoessaan, että maailman isoin vääryys on se, jos lapsi poistuu tästä maailmasta ennen vanhempiaan.
