Eräänä aamupäivänä pukiessani lasta ulkovaatteisiin katsahdin eteisen liukuovikaapin peiliin. Jäin tuijottamaan hetkeksi omia hiukan väsyneitä kasvojani. Katsoin taaperoani, joka aina hymyilee ulkovaaterumban aikana omalle peilikuvalleen. Hymyilin itselleni, huokaisin ja BLING. Se tuli salamana kirkkaana taivaalta:
Pysähdy – olet jo perillä!
Oivallus: nyt meillä ei ole mihinkään kiire. Sen sijaan, että pukisin reippaasti taaperolleni vaatteet päälle ja kiirehtisin ulos, päätin pysähtyä. Sallia meille hienon hetken.
Siinä me istuimme eteisen lattialla ja juttelimme pitkään ja hartaasti hihoista, ja laulelimme kadonneista jaloista. Varpaat juttelivat toisilleen erilaisilla hassuilla äänillä ja sormet olivat musikaalin päätähtiä. Välillä taaperoni tassutteli edestakaisin kannatellen haalarinsa yläosaa käsissään.
Välillä joimme vettä ja makoilimme lattialla katsellen kattoa. Kun kengät olivat viimeinkin löytäneet tiensä taaperon jalkoihin hitaan ja hauskan kopistelukavalkadin päätteeksi, astelimme rennoin mielin ja hymyssä suin ovesta ulos.
Tommy Hellsten, olet oikeassa. Vain pysähtymisen ja hiljaisuuden – siitäkin huolimatta, että minun hiljaisuuteni kesti viisi sekunttia – keskellä voi syntyä oivallus. Oivallus hiljentää ja rentoutua.
(Pysähdy – olet jo perillä on terapeutti Tommy Hellstenin kirjan nimi.)
