Fitness-harrastajan lapset
Löysin tänään viisivuotiaan esikoiseni peilaamasta itseään eri asennoissa eteisen peilin edessä, ja muistin lukijan toiveen kirjoittaa fitness-harrastajan lapsista.
”Miten kasvattaa (tyttö)lasta ja harrastaa bikinifitnestä ilman, että lapselle tulee mielikuva, että kaikkien on oltava laihoja ja kauniita ollakseen hyväksyttyjä ihmisenä?”
Ihan ensimmäisenä löytäessäni tyttäreni peilin edestä aloin sisäisesti hihittämään, sillä asennot muistuttivat
hyvin paljon bikinifitneksen poseerausasentoja, joita lapset ovat olleet harjoittelemassa kanssani.
Hetken huvituksen jälkeen aloin miettimään syvemmin. Olenko antanut lapselleni jokseenkin väärän kuvan siitä, millainen hänen tulisi olla, tai millaisia muiden pitäisi olla?
Uskokaa tai älkää, niin fitness ei ole ollut minulle ikinä ulkonäkökeskeinen harrastus. En itseasiassa ole ikinä ennen tätä esitettyä kysymystä miettinyt fitness-harrastusta ulkonäkökeskeisesti. Fitness on minulle yksi toistaan rankempia salitreenejä, itsensä haastamista, terveellisien elämäntapojen oppimista, kurinalaista elämää, sekä fyysisesti että henkisesti vahvana pysymistä ja olemista.
Ulkonäkö on tässä lajissa vain yhden päivän esillä, kilpailupäivänä lavalla pienen pienissä bikineissä. Muutoin ympäri vuoden salilla treenataan hikivaluen meikittömänä, tukka sekanutturalla, melkein puhkikuluneissa treenitrikoissa, eikä todellakaan huulipunat huulilla. Treenattu vartalo on monen mielestä paremman näköinen kuin treenamaton – mutta se ei ole se, minkä takia olen harrastukseni valinnut. Enkä myöskään harrasta fitnestä sen vuoksi, että minä tai kukaan muu hyväksyisi minut, ihmisten on hyväksyttävä itsensä ja muut sellaisina kuin he ovat – sisäisesti.
Kysyin tyttäreltäni, että tietääkö hän, mihin kisoihin olen menossa? ”Sinne missä on ne hienot Frozen-korkokengät ja bikinit päällä”. ”Tiedätkö kulta miksi äiti menee kilpailemaan niissä bikineissä ja hienoissa Frozen-kengissä?”. ”Koska äiti käy salilla ja on vahva”.
Syksyyn ja kisoihin on vielä aikaa, mutta kuukauden päivät olen jo miettinyt, että haluaisinko lasteni näkevän minut siellä lavalla niukassa kisa-asussa poseeraamassa, ja esittelemässä työni tuloksia. Itse olen ihan todella ylpeä siitä, että kahden lapsen äitinä, enkä minään neiti täydellisenä, astelen jonain päivänä sinne lavalle, ja voitan itseni.
Näytän lapsilleni, ettei kenenkään tarvitse olla arveton, laiha, eikä kenenkään tarvitse lokeroitua. Näytän, että vaikka minulla on raskausarpia, ylimääräistä vatsanahkaa, muitakin arpia ja luomia, niin voin silti ylpeänä mennä kilpailemaan, ja näyttää lapsilleni, että jokainen voi tehdä sitä, mistä nauttii.
Fitneksen harrastaminen on siinä mielessä jännä laji, että olen se ”laiha ja kaunis” vain sinä yhtenä päivänä vuodessa, kun olen kisapainossa, alhaisella rasvaprosentilla, ripsenpidennykset silmissä, rusketetulla vartalolla, blingbling-korut päällä, kalliit bikinit teetettynä ja korkokengät jalassa. Muutoin ympäri vuoden mä olen ollut se tavallinen kotiäiti, jolla on taukoamatta verkkarit jalassa, ja hiukset nutturalla. Painokin on normaali-ihmisen painoluokassa.
Meidän perheessä hyväksytään kaikki sellaisena kuin ovat. Meillä ei erotella ihmisiä pituuden, painon, ulkonäön tai minkään muunkaan ulkoisen ominaisuuden mukaan. Meillä ei ole ikinä edes keskusteltu, miksi joku on isokokoisempi kuin toinen.
Meille on itsestäänselvyys, että kaikki ovat omanlaisiaan, kenenkään ei tarvitse olla samanlainen kuin toisen. Ja jos tyttäreni joskus kysyy minulta, että täytyykö kaikkien olla yhtä laihoja kuin fitness-kisaajien lavalla, niin ei.
Ei kukaan niistä kisaajista näytä samalta päivästä toiseen. Jos lapseni haluaa harrastaa lajia aikuisena, niin annan siunaukseni sille, sillä tästä saa tahdonlujuutta, ja pääsee haastamaan itseään aina vain kovemmin ja kovemmin.
Mutta kenenkään hyväksyminen ei ole ulkonäöstä kiinni, ei ikinä.
Lue täältä aikaisempi juttuni sisäilmaongelmista lapsiarjessa
