Tutustu tästä Valio Onnin tuotteisiin Advertisement
keskiraskauden keskenmeno

Keskiraskauden keskenmeno – arkinen rutiini eräänä torstaipäivänä

Keskiraskauden keskenmeno

Tämä keskiraskauden keskenmeno on tosi kertomus oikeasta elämästä. Mikäli olet herkkä, teksti sisältää kuvia, jotka eivät sovi kaikille.

”No nyt meni vedet!”, lääkäri huudahtaa hätääntyneenä. Makaan synnystysvastaanoton päivystyshuoneessa ja tuijotan epäuskoisena eteeni. Shokki valtaa mieleni jokaisen sopukan eikä päästä edes kyyneliä lävitse. Mieheni huutaa vieressäni suoraa huutoa, kyyneleet kastelevat paidan kaulukset.

Tuijotan seinällä roikkuvaa kelloa, tasan kaksitoista. Vuorokausi vaihtuu, alkaa raskausviikko 17+3. Torstai. Alkaa toisen lapsemme viimeinen päivä.

“Vauva on vielä elossa”, lääkäri tutkii ultralla, ”mutta tulee kuolemaan synnytyksessä.”

“Kohdunsuu kokonaan auki. Ei ennustetta. Käynnistetään heti aamulla. Papereissa tulee sitten lukemaan keskiraskauden keskenmeno – ettette ihmettele.” Lääkäri jatkaa luettelua, kyselee raskauden kulusta. Minä tuijotan edelleen vain eteeni, mieheni itkee vieressäni: ei tämä voi olla totta, ei taas.

Kumma tunne siitä, että kaikki ei ole hyvin

Maanantaista saakka minua oli vaivannut kumma tunne siitä, että kaikki ei ole hyvin. Vielä maanantain ajan pistin tunteen taustani piikkiin: esikoispoikamme syntyi pikkukeskosena raskausviikolla 25+3 ja kuoli vain kahden viikon iässä.

Ajattelin huoleni kumpuavan aiemmista kokemuksistani. Tiistaina huoleni kuitenkin vain kasvoi. Pienet kiputuntemukset ystäväni selittivät kasvavalla vatsalla, ihan tyypillistä.

Keskiviikkoaamuna aloin olla jo paniikissa. Oireet olivat vähäiset, mutta tunne siitä, että kaikki ei ollut hyvin kasvoi kasvamistaan. Useiden puheluiden jälkeen sain lopulta ajan äitiyspoliklinikalle torstaiaamuksi. ”Sun taustalla saat soittaa synnytysvastaanottoon, jos oireet pahenevat”, kätilö lopetti puhelun.

Ja pahenivathan ne. Juuri ennen nukkumaanmenoa alkoi verinen vuoto. Kädet täristen soitin synnytysvastaanottoon, tunsin epätoivon ja aavistin tulevan surun – emme taida saada tälläkään kertaa vauvaa kotiin.

Automatka läpi hiljaisen kaupungin tuntui kestävän ikuisuuden. Viimein sairaala valoineen kohosi edessämme.

Kävelimme käsi kädessä kohti synnytysvastaanoton ovia: meille nämä ovet eivät ole loppuraskauden helpotus vaan toistamiseen kauhun ja surun sisäänkäynti. Meidän sairaalassamme vauvat kuolevat, niin tämäkin pieni – minä jo aavistin, että edessä on keskiraskauden keskenmeno, vaikka niin kovin toista toivoinkin.

Lääkärin tutkimuksen jälkeen siirrymme käytävään. Lääkäri ei katso enää meitä päin, luikkii seinän vierttä ohitsemme. Hoitaja tuo keskenmeno-oppaan ja lääkkeitä, jättää meidät sitten yksin. Kyyneleitä ei ole vieläkään, nojaan täysin turtana puolisooni.

Televisio pauhaa käytävän nurkassa, tositeevee huutaa tyhjyyttään meidän maailmamme murentuessa uudestaan.

Soitan äidilleni, kirjoitan ystävilleni viestin. Lopulta joku tulee ja ohjaa meidät osastolle. Puolisoni saa jäädä luokseni, hoitajat olivat järjestäneet täydelle osastolle tilaa meille molemmille. Pienessä kupissa sängyn vieressä on pillereitä. ”Nyt täytyisi nukkua, ota lääkettä”, hoitaja ohjaa. Rauhoittavia, minulle selviää myöhemmin. Nukun lyhyissä pätkissä levottomana, kauhun yöhön eivät edes lääkkeet tuo apua. Keskitalven aamu nousee hitaasti, makaan hiljaa sängyssä ja odotan. Kirjoitan viestejä ihmisille: ”Vauva ei selviä, lapsivedet meni, synnytys joudutaan käynnistämään.”

Keskiraskauden keskenmeno – arkinen rutiini eräänä torstaipäivänä

Aamu tuntuu ikuisuudelta. Kukaan ei ole tullut käymään huoneessamme. Soitan kelloa. Lopulta kiireisen oloinen hoitaja tulee huoneeseen. Kello on jo yhdeksän. Hoitaja kertoo nopeasti synnytyksen käynnistyksestä, lääkkeistä, kipupumpusta. Hoitaja jatkaa kiireistä selitystään.

Hän on ystävällinen, mutta aistin, kuinka minä olen hänelle vain yksi työvuoro, kymppihuoneen ykkönen, keskiraskauden keskenmeno, arkinen rutiini eräänä torstaipäivänä.

Minä puolestani synnytän ja menetän ainutlaatuisen ihmeellisen lapseni tänä arkisena torstaipäivänä, tässä kliinisen tympeässä kymppihuoneessa.

Hoitaja häviää välillä ja palaa uudestaan. Hän laittaa kanyylin käteeni, asentaa kipupumpun. Kymmenen minuutin välein saan painaa napista lääkettä, vahvaa kipulääkettä, syöpäpotilaille käytettävää. Hoitaja häviää taas huoneesta. Hän palaa synnytyksen käynnistävien pillereiden kanssa. ”Toivotaan, että tämän vuorokauden puolella tapahtuu, soittelet sitten kelloa”, hoitaja huikkaa lähtiessään.

Kymppihuoneessa koventuvien supistusten kanssa

Siellä me makaamme, meidän perhe kymppihuoneessa kipupumpun ja koventuvien supistusten kanssa. Minun pieni rakas vauvani, joka ei tule selviämään. Odotan supistuksia, mutta samalla toivon, että en tuntisi mitään.

Sydämeeni sattuu jo niin paljon, että en usko kestäväni fyysistä kipua. Supistukset alkavat pieninä, melkein heti lääkkeiden laittamisen jälkeen. En uskalla ottaa kipulääkettä vielä. Supistukset tulevat muutaman minuutin välein, jalat nousevat kippuraan, henki salpautuu.

Painan lopulta pumpun nappia. Kipulääkkeen tuntee suonissa. Se humahtaa verenkiertoon lämmittäen raajani, sumentaen tajuntani ja vieden kivun terän pois.

Kymmenen minuuttia tuntuu pitkältä ajalta, painan nappia uudestaan. Puolisoni laskee supistusten väliä, enää minuutti. Hoitaja ei selittänyt, mitä tapahtuu. Supistusten välissä pohdin, miten lapseni syntyy. Tähänkö näin, tähän sänkyyn? Saanko ponnistaa, mitä minun pitää tehdä?

Yhtäkkiä kivut loppuvat. Kammottava kipulääke tekee tehtävänsä, en tunne enää mitään. Hoitaja kolistelee huoneeseen ison metallisen ämpärin kanssa. ”Tämä on portatiivi”, hän sanoo hitaasti kuin sanoja tavaten. Tuijotan ämpäriä epäuskoisena. ”Käyt sitten pissalla tässä, ettei mun tarvitse vessanpöntöstä sitten kaivella.”

Tuijotan vuorotellen ämpäriä, vuorotellen arkisesti kauhuuni suhtautuvaa hoitajaa. Kaivella vessanpöntöstä? Mitä kaivella? Minun vauvaani vai?

Hoitaja pyyhältää jälleen ulos ja jättää minut tuijottamaan ämpäriä, jonka kirkkaasta pinnasta häikäisee ikkunasta loistava aurinko.

Supistukset alkavat uudestaan koventuen minuutti minuutilta. Kipulääkekään ei enää auta. Kello on yksi, jo kolme tuntia kulunut käynnistämislääkkeiden laittamisesta. Makaan paikallani, en uskalla liikkua. Portatiivi tuijottaa minua avoimesta vessanovesta, en voi tipan vuoksi kääntyä toisinpäin. Yhtäkkiä tunnen veren pulppuavan. Nytkö se alkaa?

Soitan kelloa ja hoitaja tulee kiireisen oloisena huoneeseen. Hän tarkastaa tilanteen ja on jo lähdössä, kun pyydän häntä vielä jäämään. Jos kävisin nyt portatiivilla. Nousen tokkuraisena pystyyn. Jalat eivät meinaa kantaa, kun hoipun kohti minua vaativana tuijottavaa ämpäriä. Tunnen, kuinka kohtuni alkaa antaa periksi. Tuijotan hoitajaa silmiin.

Minun hätäni heijastuu hänen sinisistä silmistään. Hetken luulen, että hän on pahoillaan vuokseni, että hänkin tuntee tuskani.

Supistukset painavat kohtuani. Sitten se tapahtuu. Tunnen, kuinka vauvani liukuu ulos sisältäni, rakas pieni ihmeeni, ulos turvasta, ulos kuolemaan. Hän kolahtaa ämpäriin, supistukset loppuvat kuin seinään. ”Hän syntyi”, kuiskaan.

Yritän nousta, mutta istukka ei ole tullut ulos, napanuora roikkuu jalkojeni välissä. Hoitaja on rauhoittunut kiireeltään. Hän katsoo silmiini, pyytää minua istumaan rauhassa.

Hoitaja kurottaa jalkojeni väliin, sakset leikkaavat napanuoran – minun ja pienen rakkaani yhteys on lopullisesti katkaistu.

Yritän nousta, mutta jalkani eivät pidä. Hoitaja laittaa napanuoraan kiinni sakset – jottei napanuora luiskahda sisääni, hän selittää. Elämäni tuntuu oksettavalta painajaiselta, saksia jalkovälissä, vauvani, ämpäri.

Hoipertelen epätodellisuuden sumussa sängylle, istukka täytyy saada ulos. ”Sinä olet urhea”, hoitaja sanoo painaen kohtuani. Ponnistan uudestaan ja uudestaan, kunnes istukka vihdoin liukuu ulos. Meinaan oksentaa, kuvotus vavistelee koko kehoani. Olen lopussa.

Sikiö on äidille ja isälle rakas vauva

Hoitaja alkaa puhua: ”tuon sikiön pian näytille”, hän sanoo. Nousen istumaan, tuijotan vaativana häntä silmiin: ”voisitko sanoa vauva, hän on meidän oma pieni rakas vauva.”

keskiraskauden keskenmeno roope

Kaiken tokkuran, epätoivon ja tuskan takaa pyyntöni on selkeä ja vahva. Meidän vauvamme, meidän pieni lapsemme.

Lääketieteelle hän voi olla sikiö, mutta äidille ja isille hän on rakas vauva.

Hoitaja häviää vähin äänin ulos. Hetken kuluttua hän palaa valkoista pientä arkkua kantaen. Hoitaja pahoittelee lapsen ulkonäköä, kääntää arkkua poispäin minusta. Alan hermostua, anna lapseni minulle!

Viimein näen hänet, pienen rakkaan ihmeeni. Meidän pienen poikamme. Roope Elias, sanon heti. Äidin ja isin Roope Elias. Keltainen villapipo päässä, kädet kauniisti aseteltuna – aivan kuin hän vain nukkuisi. Hän on täydellinen, ihmeellisen kaunis täydellinen pieni poika! Mitä kummaa hoitaja varoitteli, mitä ihmettä hän ajatteli.

Minä rakastan tätä täydellistä pientä poikaa, juuri sellaisena kuin hän on – kauniina isänsä näköisenä ihmeenä!

Me olemme kokeneet lapsen kuoleman jo kerran aiemmin. Tiedämme, kuinka toimia. Vaadin saada pitää Roopea luonamme: otamme valokuvia, kutsumme vanhempamme luoksemme. Surun ja luopumisprosessin kannalta on ehdottoman tärkeää saada hyvästellä lapsi, saada muistoja, joista luopua, saada hahmo menetykselle.

keskiraskauden keskenmeno

Heijaan pientä rakasta Roopeani sylissäni ja luen saman runon, jonka isoveljelleenkin. Isi pitää pientä poikaansa sylissä. Mummot ja vaarit tulevat, otamme kuvia.

Jokainen pitää Roopea sylissään, saa sanoa omat hyvästinsä. Roope on todella kaunis, rauhallisen näköinen pieni.

Hänen kasvojensa tyyneys lievittää tuskaani – ehkä hän ei kärsinyt. Viimein on aika luopua. Suukotan pientä rakastani. Sanon, että äiti ja isi rakastaa ihan aina, että ei ole mitään hätää.

Keskenmeno-oppaita pirteällä äänellä

Iltavuoroon on tullut pirteä hoitaja. Hän tuo lapsettomuusoppaita ja keskenmeno-oppaita, kertoo typerryttävän pirteällä äänensävyllä, kuinka henkistä jaksamista kannattaa miettiä ennen uutta raskautta.

Tuijotan vain eteeni, tuntuu kuin ainoa minua kasassa pitävä asia on ihoni. Pirteä hoitaja on kotiuttamassa minua. Keskenmenoni tuntuu olevan arkipäiväisen polikliininen tapahtuma.

”Eeei kuule keskenmenopotilaat lääkäreitä tapaa, ehei, jälkitarkastuksessa sitten”, pirteä vastaa kysyessäni lääkäriä. Sairauslomaa saa yhdestä kolmeen päivää, kieltäydyn kohteliaasti.

Jossain kohtaa pirteä kiikuttaa kuitenkin kahden viikon sairauslomatodistuksen, kuulemma taustan vuoksi lääkäri kirjoitti enemmän. Kävelen ahdistuneen apaattisena osaston käytävää edestakaisin, jotta vuoto tulisi ulos. Kätilö käy painelemassa kohtuani ja ilmoittaa, että voin lähteä kotiin. Olen hysteerinen, luulen mielenterveyteni pettävän hetkenä minä hyvänsä. En ole nukkunut kahteen vuorokauteen, en ole syönyt yli vuorokauteen, olen synnyttänyt vauvan ja minun pitäisi lähteä kotiin.

Sairaalalle olen arkinen keskenmeno, lie mones sillä viikolla, kotiin vain ja hei, hei! Pirteä tajuaa kuitenkin lopulta tilanteen ja ehdottaa yhtä ylimääräistä yötä sairaalassa. Rauhoittavien lääkkeiden voimin saan nukuttua useammankin tunnin.

Aamu keskiraskauden keskenmenon jälkeen

Seuraava aamu tuo mukanaan loputtoman ahdistuksen. En osaa olla paikoillani, olen ahdistunut ja epätoivoinen.

Olen valmis antamaan palautetta seuraavalle kohtaamalleni ihmiselle. Haluan kertoa, kuinka pahalta tuntuu kohtaaminen pelkkänä arkisena keskenmenona.

Huoneen ovi aukeaa ja sisään astuu kaksi hoitajaa. Toinen tulee suoraan luokseni. ”Teitä on kohdannut aivan poikkeuksellisen suuri menetys, ei yhdenkään perheen täytyisi kohdata näin suurta surua”, hoitaja puhuu kyyneleet silmissä halatessaan minua lujaa.

Kätilöksi esittäytyvä toinen hoitaja halaa ja pahoittelee, kyyneleet silmissä hänkin. Ahdistukseni laukeaa kyyneliin ja kehoani suurina täristyksinä vavisuttavaan itkuun.

Näillä kahdelle minun Roopeni ei ole vain sikiö, minä en ole vain keskiraskauden keskenmeno, kympin ykkönen vaan pienen rakkaan poikansa menettänyt nainen, loputtoman surullinen äiti. Heidän lääketieteeltään ei ole pois sen sanominen ääneen, empatian osoittaminen ja minun ottaminen huomioon kokonaisena yksilönä, surevana äitinä.

Lääkärikin luvataan käymään, ehdottomasti. Psykiatrikin tulee. Kaikesta tullaan huolehtimaan, he lupaavat. Kiireinen pirteys on vaihtunut välittäväksi hoitamiseksi. Psykiatri keskustelee kanssamme ja varmistaa meidän tietävän, mistä saamme jatkossa apua. Lääkäri ottaa tuolin sänkyni viereen, kertoo kaiken, minkä tietää ja vastailee rauhallisesti kysymyksiimme.

Ei mikään tuskaani pois vie, mutta minun kohtaaminen lapsensa menettäneenä äitinä antaa minulle voimaa. Minä olen menettänyt ainutlaatuisen ihmeellisen lapseni, pienen pienen Roope Eliaksen, odotetun ja niin kovasti toivotun lapseni.

keskiraskaus keskenmeno

Minä synnytin hänet kuolemaan, minä en voinut suojella lastani. Minulle kokemus ei ole arkinen tai tavanomainen eikä minua suojaa diagnoosikoodit tai lääketieteelliset termit. Minulle ei jää kuin suru.

Kaikkien menetyksestä nousevien tunteiden sivuuttaminen arkisena keskenmenona on suurta vähättelyä ja minuuttani rumasti ohittavaa. Lääketieteeltä ei pitäisi olla pois suruni kohtaaminen. Onneksi sain kohdata myös suurisydämisiä ammattilaisia, jotka ymmärsivät enemmän kuin sivuuttivat.

Elämän jatkuminen keskiraskauden keskenmenon jälkeen

En uskalla edes ajatella, miten kokisimme Roopen menetyksen ellemme olisi kokeneet lapsemme kuolemaa jo aiemmin. Minä tiesin, kuinka toimia – vaikkakin nyt kyseessä oli keskiraskauden keskenmeno.

keskiraskauden keskenmeno hyvastit

Tiesin, että loppuelämämme kannalta Roopen hyvästeleminen on äärimmäisen tärkeää – hoitaja oli viemässä Roopea pois jo kymmenen minuutin jälkeen, meidän toiveestamme Roope oli luonamme lähes kaksi tuntia. Minä tiesin, että valokuvat ovat kultaakin kalliimpia, että tarvitsemme ne voidaksemme päästä eteenpäin Roope sydämissämme.

Minä tiesin välittömästi kysyä hautauslupaa, pyytää järjestelyitä, joiden kautta saisimme Roopen haudattavaksi – normaalisti nämä pienimmät alle 22-viikkoiset järjestellään sairaalan kautta yhteistuhkaukseen.

Sairaala ohjasi meitä lapsettomien perheiden vertaistuen piiriin – hämmästyneenä tuijotin saamiani papereita. Minulla on kaksi kuollutta lasta, miten lapsettomuus liittyy minuun kuin sekundäärisesti? Roopen isoveljen kautta olemme olleet Käpy – lapsikuolemaperheet ry:n vertaistuen piirissä, jonne hakeuduin Roopenkin kuoleman jälkeen.

Toiset lapsensa menettäneet eivät puhu sikiöstä, eivät keskenmenosta vaan halatessaan pahoittelevat suurta menetystämme, ovat pahoillaan Roopen kuolemasta. Lapsen kuolemaa ei Käpy ry:ssä määritellä mustavalkoisesti lääketieteellisin perustein kuolleen lapsen iän tai raskausviikkojen mukaan, lapsi on aina vanhemilleen lapsi.

On todella tärkeää, että Roope on olemassa muillekin kuin vain meille, että surumme otetaan huomioon ja saamme tilan surra menetystämme.

Olkoon mikä vain diagnoosikoodi, emme voi emmekä halua sivuuttaa Roopea ja leikkiä, ettei mitään olisi tapahtunut.

Keskenmeno terminä saa aikaan mielikuvan verenvuodosta ja vatsakivusta – minä kuitenkin synnytin lapseni sairaalassa, koin täydet supistukset ja sain lopulta lapseni syliini, vaikkakin kuolleena, mutta silti aivan yhtä rakkaana ja kauniina.

Me olimme jo nähneet mielissämme sen elämän, jossa pieni Roope olisi osana elämäämme – me emme menettäneet sikiötä, me menetimme tulevaisuuden, lapsemme.

Lapsen elämä ei suinkaan ala syntymästä, vanhempien mielissä tulevaisuus kasvaa heti positiivisesta raskaustestistä lähtien, lapsi on olemassa heti alusta saakka. Lapsen kuolema, millä diagnoosikoodilla tahansa, tuhoaa vanhempien toiveet, unelmat ja viattomuuden. Minä koin keskiraskauden keskenmenon, jonka seurauksena lapseni kuoli. Minulle ainoa totuus on, että lapseni on kuollut, käytettiin mitä termiä tahansa.

Yhteiskunnan ja lain silmissä Roope ei koskaan ehtinyt ihmiseksi, mutta meille hän on aina rakas ihmeemme, äidin ja isin pieni rakas poika, sukunsa nuorin, kovasti odotettu serkku, siskonpoika, veljenpoika, perheemme kuopus, rakas pieni pikkuveli.

Keskiraskauden keskenmeno -vertaistukea: Käpy ry:n kotisivut.

Kirjoittajan blogi: Älä pelkää pimeyttä.

Tässä artikkeli keskeytynyt keskenmeno ja lääkkeellinen tyhjennys kotona

>> Lue täältä liikuttava tarina kaksosraskaudesta enkelten saattelemana

>> Lue kuinka kova kuukautiskipu ei ole normaalia (endometrioosi)

>> Lisätietoa keskenmenoista

 

Vieraskirjoittaja

Haluatko olla mukana kertomassa tarinasi sivustollamme? Ota yhteyttä meihin rohkeasti joko yhteydenottolomakkeen kautta tai sähköpostitse info(a)lapsennimi.com

Kommentoi alle oma mielipiteesi

Tilaa uutiskirje

Liity tästä suositun uutiskirjeemme saajaksi ja saat rahanarvoisia vinkkejä vauva-arkeen.

Takaisin ylös