3 vuotiaan uhma tuli kylään
Toi 3 vuotiaan uhma tuli kylään. Aluksi en avannut sille ovea, vaan tapeltiin tossa ovensuussa. Niin ja sohvalla. Ja kaupassa. Ja autossa. Ravintolassakin kai otettiin yhteen. Ja isoäidin luona. Kaks kertaa kaikissa paikoissa. Tai kolme, en oo ihan varma.Viimeisillä voimilla luin uhmaiästä, ja muutin strategiaa.
Nyt kannustan sitä hyppimään sohvalta: ”Hyvä hyvä, pitäiskö laittaa kypärä päähän niinkuin Weissflogilla?”
”Ite laitat kypärän!”, se vastaa.
”Omapa on valintasi”, tyydyn sanomaan. ”Eikä ole. Se on sun valinta.”, se vastaa. En enää uskalla sanoa mitään, koska tiedän hänellä olevan vastaukset kaikkiin niihin asioihin, joihin minulla ei ole kuin kysymyksiä.
Nyt se katsoo siskonsa kanssa telkkarista Ryhmä Hauta ja molemmat hymyilee kuin prinsessat. Sitäkin siis tapahtuu, tässä kaiken välissä.

Eilen sanoin heistä nuoremmalle (2-vuotias) ravintolassa, että ruoalla ei tulisi leikkiä. Hänen vastauksensa pysäytti minut hymyilemään:
”Jos kokki näkee, että me leikitään ruoalla, niin me leikitään kuollutta.” -Bella, 2v.
Hyvä vastaus. I like that. Näillä mennään. 3 vuotiaan uhma on tarttunut 2-vuotiaaseen.

”Saanko istua tähän teidän viereen sohvalle”, kysyn huomatessani vapaan kulmauksen. ”Et saa, koska se on laiva.”, kuuluu päättäväinen vastaus. Siinä vieressä on kuulemma vessa, jossa nuorempi istuu uhkaavan näköisesti. Sanoo olevansa kakalla. Onneksi ei haise, ajattelen siirtyessäni toiseen huoneeseen.

”Voitaisko siivota välillä?”, kysyn.
”Ei voida, koska siellä on ravintola, jossa on asiakkaita.”, kuuluu vastaus.
Okei, ei mulla sit muuta. ”Muistakaa palvella asiakkaita hyvin”, sanon ja lähden keittiöön. Kiva juttu toi 3 vuotiaan uhma.